Urheilullisten aktiviteettien vastapainoksi siis loppuaika vietettiin nautiskellen. Sain puristettua itsestäni tunnin ja kolmen vartin lenkin, joka näissä olosuhteissa on huippusuoritus - ainakin meikäläisen ikäluokassa. Henkselit paukkuu Suomeen saakka! Tosin eipä paljoa ole vaihtoehtoja, kun juoksee kolme varttia suuntaan X, niin pakkohan se on palata reittiä X+1, jos ei aio metsässä yöpyä. No, tämä lenkki toimikin sopivana viimeistelyharjoituksena Imbaburalle kiipeämistä varten.
Näillä leveysasteilla (tuli)vuorten lumiraja tulee vastaan ehkä vajaassa 5000 metrissä, joten kesävermeissä ja lenkkikengillä nuo korkeammat huiput on jätettävä suosiolla väliin. Lisäksi 6 kilometriin mentäessä pitäisi varmaankin suorittaa jonkin tason aklimatisointia esim. yöpymällä mökissä matkalla. En suoraan sanoen tiedä. Ilman makuupussia ja farkut jalassa lumirajassa yöpyminen on jopa suomalaiselle hiukan ekstriimiä. Joten Imbabura 4630m sai riittää tällä erää.
Yhtenä vaihtoehtona vuorelle oli ottaa opas, mutta kyseltyäni muutamasta paikasta olisin ollut ainoa asiakas, joten hinta ei enää olisi ollut kohdallaan. Sain kuitenkin kiipeilyohjeita kuuluisasta Casa Aidasta La Esperanzan kylästä, joten harkinnan jälkeen päätin lähteä seuraavana aamuna matkaan. Itse Señora Aida on pyörittänyt samaa majapaikkaa 39 vuotta ja vieläkin ylpeänä esittelee kuinka hänen majapaikkansa mainitaan opaskirjoissa. Mahtava persoona.
Saatiin vuokrattua yhdeksi päiväksi ylihintaiset fillarit ja paineltiin noin 5 tunnin pyöräretki. Vikana täällä vain on, että lähdit mihin päin tahansa, edessä on 300 metriä nousua tai laskua. Mäet ovat usein vielä niin jyrkkiä, että ne täytyy työntää ylös. Ja alaspäin ovat niin huonossa kunnossa, ettei sittenkään muutu nautinnoksi. Mutta maisemat ovat kyllä huikeat, joten kaipa sitä voi sanoa, että on sen arvoista.
Sitten varsinaiseen lento-osuuteen, eli varasin itselleni varjoliitolennon. Mietin pitkään jopa kurssin suorittamista hintaan $475, jolla olisi saanut paikallisen lentoluvan. En tiedä kuinka pitkälle tuolla luvalla Suomessa lennellään. Luultavasti kerhosta ulos. Se olisi vaatinut 5 päivää ja siihen olisi lopuksi kuulunut 5 itsenäistä lentoa. Yritin vielä googlata noita hintoja netistä, mutta juuri silloin kone alkoi taas temppuilla. Pienen säätämisen johdosta aikataulu ei lopulta antanut myöden, joten tyydyin vain yhteen tandemlentoon.
Itse lentoa en jännittänyt yhtään, sen verran lapsenuskoa on kaiken maailman ihmisten keksintöihin. Vaikka juurikin insinöörin jotain keksiessä kannattaisi hälytyskellojen soida. Ja eikun matkaan! Lähtö sujui mallikkaasti ja aloimme pian kerätä korkeutta. Saavuttaessamme lakikorkeuden alkoi kuitenkin ilmaantumaan puuskittaisia virtauksia ja helppo myöntää, että puntti alkoi siinä vaiheessa tutista.
Varjo hiukan paukutteli, kun nostetta katosi osasta varjoa. Tämä on varmaan aivan tavallista, mutta tottumattomalle heilurimainen kyyti kouraisi kyllä mahasta. Ohjaaja sanoi, että kolmasosa varjosta olisi "romahtanut", mutta eiköhän pistänyt vähän omiaan. Siirryttiin vielä järven päälle, jolloin korkeus todella hahmottui ja pakko sanoa, että onhan tuo aivan järjetöntä hommaa. Huh heijaa! Tuuliolot eivät oikein asettuneet lopussakaan, mutta laskeutuminen sujui kuin elokuvissa. Nice job!
Ohjaajan kiirehtiessä moottoriveneeseen antamaan ohjeita radiopuhelimella muille lentäjille jäin katselemaan muiden liitäjien harjoituksia. Ehdin nähdä muutaman tahallisen spiraalin, kunnes kolmas liitäjä oli laskeutumassa järven rannalle. Syystä tai toisesta lähestyminen tapahtui kuitenkin liian matalalta ja näki, että joitain ongelmia oli. Lopulta hän tömähti liian suurella vaakanopeudella vastarinteeseen ja vieläpä pienoiseen töyrääseen takapuoli edellä. Peli olikin sitten siltä osin selvä. Kaveri huusi järjetöntä huutoa satuttaen selkänsä. Kahden muun kaverin kanssa hälytettiin heti ambulanssi ja leikattiin kaveri irti pelastusliiveistä, varjosta ja osasta vaatteita. Yritettiin pitää kaveri aloillaan ja tukea niskaa. Ambulanssimiesten kanssa aseteltiin vielä "laudalle". Koko ajan kaveri huusi selkäänsä ja naama oli tuskanhiessä. En tiedä onko tuollaisissa tapauksissa mitään tehtävissä ensiapuna, mutta hiukan hitaalta ja saamattomalta tuntui ambulanssimiestenkin toiminta.
Yksi liitäjä oli vielä ehtinyt lähteä meidän jälkeen ja hän joutui laskeutumaan kauemmas. Hänen mukaansa olosuhteet olivat erittäin haastavat, joten näillä oli varmaan vaikutusta myös onnettomuuteen. Loput eivät päässeet lentoon ollenkaan. Muut lentäjät (ohjaajaa lukuunottamatta) suhtautuivat tilanteeseen yllättävän rauhallisesti tällaisten tapausten kuuluessa lajiin. Näinhän se tietenkin onkin, mutta olen melko varma, ettei kyseinen kaveri enää harrasta tätä lajia. Pakostikin selässä tapahtui jotain todella ikävää. Onneksi sentään pystyi liikuttamaan jalkojaan onnettomuuden jälkeen.
Ehkei tuo ihan paras intro mainosmielessä ollut, joten katsellaan tuota liitovarjoilua joskus myöhemmin uudestaan :/
Niin ja terveisiä myös minulta, Irriltä; minäkin olen vielä matkassa mukana, vaikka vaikuttaakin ehkä siltä, että vain Asko seikkailee päivät pitkät. Kiipeämisen sijaan käytin päiväni järkevästi ja lähdin viettämään päivää takaisin Otavalon markkinoille täydentääkseni jo ehtyneitä koruvarastojani. Sen lisäksi olen myös korkeuskammoinen, joten kaikenlainen kiipeily ja liitely yläilmoissa ei sovi minulle. Sen sijaan keskityin kuvaamaan ja olemaan hengessä mukana. Täytyy myös myöntää, että Askon lähtiessä rinteestä liitoon, aloin olla vakuuttunut, että kyseessä on upea kokemus ja aloin jopa harkitsemaan itsekin kokeilua. Onneksi tulin järkiini saapuessani kahta tuntia myöhemmin laskeutumispaikalle ja kuullessani toisen liitelijän onnettomuudesta.
