Hiljaa virtaa... Iguazú, Argentiina

Posadaksesta kuuden tunnin bussimatka jatkui Puerto Iguazún kaupunkiin ja sen liepeillä sijaitseville maailmankuuluille vesiputouksille. Kyseessähän on yksi Argentiinan top-turistikohteista, mutta itse kaupunki on kuitenkin aika rauhallinen. Iguazún putoukset on siis Argentiinan ja Brasilian rajalla ja kummallakin puolella putouksia on kansallispuisto, jossa on ainakin teoriassa mahdollisuus nähdä myös eläimiä ja lintuja. Tosin turistimassat on jo niin suuria, että suurin osa eläimistöstä lienee vaihtanut jo maisemaa ajat sitten. Eniten puistossa taitaa kuitenkin nähdä coatikseja eli nenäkarhuja (kuvassa), jotka kärkkyvät turistien tarjoamia ruokia, kuin lokit Kauppatorilla konsanaan. Joka paikassa on kehotuksia ja kieltoja olla ruokkimatta nenäkarhuja, mutta suurin osa turisteista taitaa veisata viis kielloista, kun onhan Pepsiä lipittävä nalle niin kovin söpö perhealbumissa. Luulisi karhujen kantaman rabieksen edes karkoittavan ruokkijat, mutta ilmeisesti ei.

Sanomattakin on jälleen selvää, että putouksilla on Unescon maailmanperintökohdemerkintä. Meidän tarkoituksena oli vierailla kummankin maan puolella katsastamassa putoukset, mutta muutettiin sitten viime hetkellä suunnitelmia. Argentiinan puolella pääsee ihan putouksien päälle, kuten kuvista näkyy, kun taas Brasilian puolelta olisi saanut hienon kokonaiskuvan putousten mahtavuudesta. Iguazún putouksille kerääntyy vettä noin kolmestakymmenestä eri alueen joesta ja virtaava vesimassa on käsittämätön. Korkein putouksista (82m) on hevosenkengän muotoinen Paholaisen kurkku, eli Garganta del Diablo, johon laskee suurin osa alueen joista.

Vaikka kyseessä on suuri turistikohde, pääsi puistoon ainakin aamusta kuljeskelemaan ihan rauhassa, ainakin jos vältti menemästä heti suurimpien putousten äärelle. Lähdettiin heti aamusta liikenteeseen ja käveltiin ensin muutaman kilometrin mittainen reitti metsän halki Arrechea-putoukselle, jossa saattoi uida ja syödä picnic-eväät. Takaisin kävellessämme oli vastaan tuleva ruuhka jo paljon pahempi. Matkalla metsässä nähtiin apinoita puussa, isoja hämähäkkejä ja perhosia. Tämän jälkeen suunnattiin isoille putouksille ja viimeiseksi Garganta del Diablolle, joka on suorastaan henkeäsalpaava! Ja sen mukaiset ovat turistimassatkin iltapäivällä. Onneksi oli myös mukana vedenkestävä lainakamera (kiitos vaan!), jotta saatiin filmillekin jotain.

Seuraavana päivänä pistäydyttiin Brasilian puolella päiväretkellä, mutta valtavien jonojen vuoksi päätettiin jättää puistokäynti väliin, kun sulkemisaikaan oli enää pari tuntia. Vierailtiin paikallisessa pelastettujen lintujen keskuksessa yhdessä kahdensadan muun brasilialaisen kanssa. Tässäkin puistossa tarkoituksena on päästää hoidetut linnut takaisin vapauteen, jos se linnun kunto huomioiden on mitenkään mahdollista. Ja kun osa lintutarhasta oli sellaista, että pääsi kävelemään lintujen sekaan häkkiin, oli paikallisten ihmisten pakko alituiseen kosketella lintuja, jotka olivat melko kesyjä. Sääliksi kävi lintuparkoja, olisi ehkä parempi, ettei ihmisiä päästettäisi häkkeihin. Upeita otuksia kuitenkin ja kohokohtana tukaanit, joita ei vielä olla luonnossa nähty. Hauskoja otuksia!





Suunniteltiin vielä ottaa Brasilian puolelta helikopterilento putouksien ylle, kun Argentiinan puolelta lennot on lintujen ja puiston eläimistön häiriintymisen vuoksi lopetettu. Suunnitelmat kuitenkin muuttui, eikä ehditty enää lentelemään. Ehkä parempikin näin, säästyi rahat ja eläinten hermot. Tästä matka jatkuu Paraguayihin, palataan astialle!

Paistaa se päivä risukasaankin... Posadas & Esteros del Iberá, Argentiina, sekä Trinidad, Paraguay

Somebody is watching you...

Ja muuttuihan se matkustus jo heti mukavammaksi. Päästiin siis Posadakseen, joka on kaupunki juuri Argentiinan ja Paraguayn rajalla. Hakeuduttiin bussiasemalta taksikuskin ohjeilla hostellille kyselemään majapaikkaa. Ja ihme ja kumma, ensimmäinen kerta kun joku paikka on täynnä. Päästiin kuitenkin pienen vaelluksen jälkeen toiseen, ihan asialliseen hotelliin majoittumaan.

Paraguayn ja Argentiinan erottaa täällä toisistaan Paraná-joki ja Paraguayn puolella on Encarnationin kaupunki, josta lähdimme päiväretkelle kohti Trinidadia ja sen jesuiittaraunioita. Jesuiittajärjestö on siis ollut katolisen kirkon alainen järjestö, joka perustettiin 1500-luvulla ja jonka jäsenet keskittyivät köyhien, sairaiden ja vangittujen auttamiseen. Jesuiitoilla on ollut merkittävä vaikutus Paraguayn kehitykseen ja historiaan. Vuonna 1609 jesuiitat aloittivat Paraguayn valtion alueella voimakkaan lähetystyön ja perustivat sen itäosaan käytännössä oman valtionsa. Sen tarkoituksena oli suojella alkuperäiskansoja espanjalaisten siirtolaisten ja virkamiesten hallinnolta ja riistolta. Tavallisuudesta poiketen jesuiitat elivät yhdessä alkuperäiskansojen kanssa kunnioittaen heidän tapojaan, omaksuen jopa kirkonmenoihin paikallisia uskomuksia. Tosin todistajia on kovin vähän elossa.

Jesuit ruins in Trinidad, Paraguay.

Jesuiittojen hallitsemilla alueilla elinolosuhteet sekä aineellinen ja henkinen kulttuuri kehittyivätkin suotuisampaan suuntaan kuin mitä espanjalaisten hallinnoimilla alueilla. Espanjalaisia kehitys ei tietystikään miellyttänyt ja jesuiittojen johtamia alueita kadehdittiin muun muassa niiden paremman taloudellisen tilanteen takia. Niinpä lopulta Espanjan kuningas Kaarle III karkotti jesuiitat koko valtakunnasta ja alkuperäiskansojen omistuksessa olleet maat ja omaisuus ryöstettiin. Paraguayn merkittävimmät jesuiittarauniot kuuluvat Unescon maailmanperintölistalle. Huikean hienot rauniot ja saattaa kuvitella miltä paikalla on näyttänyt 300 vuotta sitten.

More from the same place.

Oltiin myös yritetty tutkailla kovasti mahdollisuutta käydä Iberán luonnonsuojelualueella, mutta kyselyjen jälkeen selvisi, että itsenäinen meno suojelualueella olisi vaatinut ainakin parin päivän tiiviin matkustamisen sorateillä ja vasta sen jälkeen olisimme päässeet aluelle edes suunnittelemaan luonnonpuistoon tutustumista. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi järjestää reissu matkatoimiston kautta.

Esteros del Iberá (wetlands), Argentina. Next picture: David Attenborough diet - Caiman empanadas.

Tämä onnistui ja otettiin päiväretki ja vieläpä löytyi englanninkielinen tulkkikin tulkkaamaan varsinaisen oppaan kertomuksia. Ja eikun seuraavana päivänä bussi tunnin päähän Ituzaingoon ja siellä vastassa reissun järjestävä taho. Retki aloitettiin niin sanotulla Attenboroughin dieetillä Paraná-joen rannalla. Ideana on arvostaa luonnonpuiston eläimistöä visuaalisuuden lisäksi myös sisäisesti, joten tilattiin tietenkin palan painikkeeksi kaimaani-empanadoja.

Tämän jälkeen ajettiin autolla puiston porteille ja sitten vaan sisään. Kosteikkoalue on koko mantereen suurin makean veden varanto ja on kooltaan 15 000-20 000 hehtaaria. Alueella elää muun muassa useita satoja eri lintulajeja, Yacaren kaimaaneja ja maailman suurimpia jyrsijöitä, eli kapybaroja. Alueelle on saatu tuotua takaisin myös joitain lajeja, jotka ovat olleet vaarassa kuolla sukupuuttoon (mm. mantereen suurin peuralaji marsh deer, kuvassa) ja suunnitelmissa on tulevaisuudessa yrittää elvyttää alueelle myös jaguaarikantaa.

Success in rehabilitation of a marsh deer.

Oppaamme oli erikoistunut lintuihin ja hänellä oli ilman kiikareitakin aivan käsittämätön havainnointikyky. No, englanninkielen tulkista ei juurikaan ollut hyötyä, ymmärsimme paremmin oppaan espanjaa kuin tulkin "englantia". Aivan upea paikka, upeita eläimiä ja uskomatonta luontoa, vaikka osa eläinlajeista olikin tuttuja jo edelliseltä reissulta Boliviasta. Tämä ympäristö oli tosin aivan eri tyyppinen, joten yksi mieleenpainuvista kokemuksista taas kerran, varsinkin edellisten rumien kaupunkien jälkeen. Vähän kuvasatoa tässä teillekin, lukijat.

Random shots of wetlands in Esteros del Iberá.

Matkailu avartaa, tai sitten ei... Argentiina

Helpoin tapa aloittaa valittaminen on syyttää siitä jotakuta muuta, joten syytämme tällä kertaa Päiviä. Löysimme (tai itse asiassa ystävämme Georgious) Cuencan hostelin hyllystä kirjan nimeltä "Elämäni nomadina" by Päivi Kannisto. Jo kirjan nimi aiheutti itselleni epäloogisuusihottumaa, jonka olisi pitänyt toimia varoitusmerkkinä. Onko kirjoittaja jo elänyt elämänsä, vai elänyt pelkästään nomadina? Joka tapauksessa luettuamme kirjan, saimme pieniä negatiivisuuskohtauksia, jotka ovat mitä ilmeisimmin tiivistyneet materiaksi ja aiheuttaneet myös viime aikojen epäonnekkaat tapahtumat. Muuta JÄRKEVÄÄ selitystä en keksi. Lukekaa kirja ja voimme avoimesti keskustella (tai kuten Päivi sanoisi: "ilman sosiaalisten pelien tuomaa taakkaa") aiheesta.

Joka tapauksessa seuraavat kuvaukset viime viikoista ovat suuresti liioiteltuja ja niitä ei pidä ottaa ainoana totuutena. Kertomuksien sävy ja tunnelataukset eivät kuitenkaan sovi perheen pienimmille (alle 2v), raskaana oleville tai muuten yliherkille ihmisille. Seuraavissa kappaleissa on tarkoitus elää viimeiset viikot pessimistin silmin ja valoittaa kuinka antoisaa matkustaminen AINA on :)

Salta. Koko kaupunki oli suljettu jouluna. Käytännössä siis vietimme joulun hotellihuoneessa. Aattona olimme kaupungin ainoassa avoimessa ravintolassa, jossa söimme järkyttävän ylihintaisen mikrotetun joulumenuun. Kaikkien suut kyllä kääntyivät virneeseen; omistajan ylöspäin ja asiakkaiden alaspäin. Ainoa plussa: ilmaiset (alkoholi)juomat. Toisena päivänä menimme näköalakukkulalle. Mäen erikoispiirteet: matala korkeus (hyvä korkeanpaikan kammoisille), hissikuljetuksen korkea hinta (hyvä rikkaille), apeat näkymät (hyvä liian iloisille) sekä ulkokuntosali ylhäällä, jonka useimmista laitteista puuttuivat painotapit, vaijerit tai tangot (hyvä kuntoilua inhoaville).

Lopun ajan katsoimme esim. 36 tunnin maratoonin "The big bang theory", söimme nälkäämme kaappikuolleita "suklaamakeisia", pesimme pyykkiä ammeessa ja harhailimme päättömästi tunteja täysin kuolleessa, mutta sitäkin kuumemmassa kaupungissa.

Cafayate. Huonon suunnittelun seurauksena vierailu jäi kahteen yöhön. Cafayate on kuuluisa viinitiloistaan ja maisemistaan. Erityisesti värikkäistä kallioseinämistä, jotka auringonlasku maalaa mitä hienoimpiin väriyhdistelmiin. Valitettavasti kyseiset väriyhdistelmät ilmaantuivat keskellä yötä myös pönttöön. Illalla nautittu "ensalada rusa" oli hygieniapiirteitä myöten täydellisen autenttinen venäläinen salaatti. Seuraavat päivät menivät lähinnä horteessa vessan ja vuoteen välillä. Irrin yrityksen viinitiloille pilasi raekuuro ja sitä seurannut rankkasade. Viimeisenä aamupäivänä päästiin vierailemaan Piattelliin, mutta en pystynyt viimeistelemään edes maisteluviinejä.

Tucuman. Ruma kaupunki, josta yritettiin etsiä uudenvuoden juhlia. Lopulta turisti-infon avulla paljastui, ettei juhlia ole??? Ei uskottu moista, mutta vaellettuamme tyhjässä puolen miljoonan asukkaan kaupungissa aattona, oli pakko. Kaikki paikat kiinni ja kadut täysin autioituneet ihmisistä. Joten taas kolme päivää nälässä hotellihuoneessa katsoen tällä kertaa "Frendien" 36 tunnin maratoonia kahden oluen kanssa. Ostamamme viinipullokin oli pilaantunut. Viimein muutaman paikan avauduttua onnistuin poimimaan uuden pöpön ja kuin taikaiskusta vatsaoireet palasivat.

Santiago del Estero. Tarkoitus oli yöpyä ja suunnitella jatkoreittiä, pestä pyykkiä ja syödä hyvin. Mikään ei onnistunut. Ensimmäinen hotelli oli liian kallis. Harhailua kaupungilla, kunnes pakenemme hiekkamyrskyä hotelli Savoyhin. Seuraa rankkasade, joka katkoo sähköt ja joudumme odottamaan huonettamme aulassa tunnin. Saamme huoneen, mutta ei sähköjä. Kadut tulvivat rankkasateesta ja vasta illalla sähköt palaavat kaupunkiin, tosin yllättäen ei meidän hotellin kortteliin. Ravintolat ja pesulat eivät tietenkään ole auki, joten syömme pakastepihveistä tehtyjä hampurilaisia kahvilassa. Hotellissa ei sähköä, eikä siis ilmastointia tai nettiä, mutta palattuamme saamme kynttilän. Valoa vai ruokaa?

Resistencia. Myrskystä johtuen bussit tietenkin myöhässä. Perillä saimme kuitenkin ok hotellin, ok ruokaa ja vaatteetkin pestyä. Kaikki kaupungin turistikohteet olivat sen sijaan kadonneet kartalta ja ne muutamat löytyneet museot olivat yllättäen remontissa.

Yhteenvetona. Viimeisen parin viikon aikana emme ole kokeneet MITÄÄN uutta tai mielenkiintoista. Olemme viettäneet aikaa sairastellen hotellihuoneessa ja katsoen uusintoja televisiosta. Hotellimajoituksista johtuen emme ole myöskään tavanneet juurikaan uusia tuttavuuksia. Olemme kärsineet kuumasta, sateesta, likaisista vaatteista, huonosta ruuasta (yksi poikkeus) sekä kaiken lisäksi huonosta onnesta.

Ja pitääpä tähän loppuun vielä erikseen mainita monipuoliset hotelliaamiaisia. Ne ovat järjestään samaa kuraa. Kahvia tai sen korviketta. Matea tai yrttiteetä. Kuivattuja patonkisiivuja (miksi ihmeessä?), joiden kanssa marmeladia, dulce de lecheä tai voita. Tämä on siis kokonaisuudessaan buffet-aamiainen.

Deluxe versiossa pöytään voi ilmestyä sokerilla glaseerattuja eilisiä (huom. aina eilisiä) croissantteja. Jääkaappikuollutta harmahtavaa keittokinkkua ja juustoa, jotka tarjoillaan AINA kelmun alta, jolloin pystytään ylläpitämään tuotteiden maksimaalinen limaisuus. Joskus harvoin pöytään on eksynyt myös hedelmän puolikas. Lisäbonuksena jälkiruoaksi vanerinmakuisia, kivenkovia ja jättikokoisia marie-keksejä??? Ja tässä yhteydessä en missään nimessä halua loukata ketään Marie-nimisiä henkilöitä :)

Koskaan aamiaisella ei kuitenkaan ole oikeita leikkeleitä, munia, yhtäkään vihannesta tai mysliä. Eikä koskaan variaatioita tuotteissa: leivässä, levitteessä, kinkussa, juustossa tai "makeassa". Kaikki ovat aina tismalleen samoja. Voi herran jestas! Yksi toimittaja koko maassa. Tämä on kuin entisaikaan Venäjällä. Resistenciassa tosin ilmeisesti ravintotieteistä kiinnostunut kokki oli kattanut oikein erillisille pöydälle kevyt-aamiaisen. Tämä kiteyttää aika hyvin ruokatietämyksen tässä maassa!

Ja niille lukijoille, jotka vielä ovat valppaina tai hereillä, ilouutisena kerrottakoon, että päätämme tämän valitusvirren nyt tähän. Joskus kaikki menee ihan putkeen ja joskus taas tosiaankaan ei, kuten tässä tapauksessa. Matkailu avartaa tai sitten se vain joskus kyllästyttää. Mutta emme lannistu ja laitamme uutta matoa koukkuun ja päät pystyyn, kyllä se on iloksi tämänkin vielä muututtava, eikös?!. Ja emme edelleenkään ole tulossa kotiin, vaikka vastoinkäymiset koettelevatkin =)...

Luckily, some things never change, sekä lopun enteitä! Salta & Cafayate, Argentiina

Feliz año nuevo eli uutta vuotta vaan kaikille täältä Tucumanin kaupungista, täällä hellettä riittää! Joulu meni jollottaen Saltassa. Kummempaa joulufiilistä ei ollut tai tullut, se kai tarvinnee syntyäkseen ympärilleen perhettä, kynttilöitä, pimeyttä, kinkkua ja hyvää suklaata. Ja tietty hiukan viileämpää ilmaakin kenties; täällä lämpötilat hipoo +40 astetta ja muualle maahan annetaan uutisissa hellevaroituksia. Päädyimme aattona yhteen ainoaan auki olevaan ravintolaan, jossa ruoka oli huonoa, mutta viiniä sai kitata mielin määrin, mikä pelasti illan. Aattona meininki kaupungilla oli enemmänkin uuden vuoden ilottelua kuin harrasta juhlintaa ja ilotulitteet oli kovassa käytössä. Joulupäivä täällä oli ihan kuollut, onneksi oli kaapelikanavat, ilmastointi ja suklaata. Tapanina kaupunki rullasi normaaliarjen tapaan ja päästiin itsekin liikkeelle, muun muassa kaupungin kukkulalle maisemia ihailemaan ja torille oluelle. Huomatkaa muuten kuinka toinen iloinen oluenjuoja poseeraa kuvassa kameralle; silmät hymyilee, muu naama ei.



Saltaanhan meidät veti edellisen reissun kivat kokemukset; kaunis kaupunki ja erinomaisia ravintoloita, erityisesti liharintamalla. Ja onneksi jotkut asiat ei muutu, La Monumental-ravintola oli paikoillaan ja avasi vihdoin tapanina ovensa. Laatu oli edelleen kohdallaan ja hinnat samoin, parasta filet mignon-pihviä kahdelle kondimentsien kera. Voisimme julistaa toistaiseksi jopa parhaimmaksi pihvimestaksi missä ollaan koko mantereella tähän saakka käyty (JA myös edellisen reissun aikana). Ja koska hyvää ei kannata vaihtaa, söimme ravintolassa kahtena iltana. Nälkäinen syöjä jo kuvassa odottaa haarukan ja veitsen kanssa.



Saltasta ajettiin välipäiviksi muutaman tunnin päähän Cafayateen, joka jäi viime reissulta väliin. Kyseessä on pieni, kauniissa ympäristössä sijaitseva pikkukaupunki, jossa on paljon viinitiloja ja jossa kasvatetaan erityisesti Argentiinalle ominaista torrontés-viinirypälettä.



Viinitiloille menon estivät kuitenkin korkeammat voimat, olivatko sitten ylhäältä vai alhaalta, mutta ainakin kaikki ilmestyskirjan ennusmerkit näyttäytyivät meille. Edellinen ilta oli päättynyt iloiseen nuottiin jazzbaarissa. Olimme nauttineet edullisen illallisen paikallisessa ravitsemusliikkeessa. Yöllä totuus kuitenkin paljastui ja Askolla oli jälleen tuttu mahatauti. Vointi oli niin huono, että suunnitellusta viinitilakierroksesta oli turha haaveilla. Yö oli kummallakin mennyt hikoillessa ylikuumassa huoneessa vähintään +25 asteen lämpötiloissa. Kirkonkellot soittivat useaan otteeseen aamulla, vaikkei ollut edes sunnuntai (vai oliko se kumina vain Askon päässä?). Suunnittelimme yrittää vielä taksilla iltäpäiväksi yhdelle viinitilalle, jossa olisi ollut kierros kello 15. Noin klo 14.15 ukkonen alkoi jyristä, salamat leimahdella ja vettä tuli kuin ei koskaan ennen. Ja täällä laaksossa kuulemma sataa noin 300mm vuodessa! Kuuro päättyi vielä rakeisiin, joita tuli taivaan täydeltä sekä hostelin vedenpaisumukseen, joka levisi myös osaan huoneita. Ja eilen kun olimme saaneet valita huoneemme kolmesta vaihtoehdosta, päädyimme pitkällisen harkinnan jälkeen siihen ainoaan, joka nyt säilyi kuivana. Joten, ehkä nämä ennusmerkit olivatkin ylhäältä ja viinitilakierroksemme olisi epäilemättä päättynyt johonkin katastrofiin, ainakin maailmanluokan krapulaan. Päätin itse varustautua pahimman varalle ja tulipahan käyttöä myös snorkkelille.



No, onneksi seuraavana päivänä Asko pääsi jo liikkeelle ja lähdettiin katsastamaan yksi viinitila ennen bussia Tucumaniin. Bodega Piattellin tilukset oli ensiluokkaiset ja päästiin vielä yksityiskierrokselle ainoina englantia ymmärtävinä asiakkaina. Tila on ymmärryksemme mukaan toiminut vasta muutamia vuosia ja tuottaa tässä vaiheessa vain noin 100 000 litraa vuodessa Malbec-, Cabernet Sauvignon- ja Torrontés-viiniä.

Viiniköynnökset ovat sen verran nuoria ja haluavat tehdä vain laatuviiniä, että yhdestä puskasta käytetään viiniin vain kolme rypäleterttua. Loput kymmenen menevät lannoitteeksi tai kotieläimille. Lisäksi ikääntymiseen käytettävää ranskalaista tammitynnyriä käytetään vain kerran ja sitten myydään eteenpäin "halvimpien" viinien tuotantoa varten. Päästiin maistelemaan kaikista kolmesta rypäleestä tehtyjä viinejä. Asko taisi ensimmäisen kerran elämässään sylkeä viinin pois, voi mitä tuhlausta! Kun olimme pikkusormi pystyssä arvioineet viinit asiantuntevuudellamme, olikin aika poistua kohti bussiasemaa ja Tucumanin bussia. Cafayate oli hieno paikka, jossa on runsaasti viinitiloja, koska laakson ilmasto on kuulemma erinomainen viinin tuotantoon. Olisi voinut viipyä pitempääkin, mutta kun oltiin jo suunniteltu muuta. Joten ei voinut kun sanoa kuin auts ja moikat ja poistua uuden uuden vuoden viettoon muualle.

Feliz Navidad! La Paloma ja vielä kerran Punta del Diablo, Uruguay

Iloista joulua täältä maapallon toiselta laidalta kaikille! Feliz Navidad! Nythän olemme jo joulun vietossa Argentiinassa, mutta näin jouluaaton kunniaksi pieni pikapäivitys viimeisistä Uruguayn päivistä.

Joulutonttu rannalla.

Matkasimme siis vahvana suomalaisnelikkona Uruguayn rannikkoa pitkin La Palomaan, joka on kuuluisa surffirannoistaan. Me kaksi olimme varanneet majoituksen kaupungin halvimmasta paikasta. Olipa hyvä sattuma, kun samainen paikka oli saanut myös 100 prosentin ylistävät arviot. Halpa ja hyvä, voiko parempaa olla? Saavuttuamme paikalle, huomasimme, ettei sellaista olekaan! Kun Punta del Diablosta löysimme lähes täydellisen majapaikan, oli tämä lähes täydellinen vastakohta. Sehän ei siis haittaa, jos halpa paikka on huono, mutta kun tästä tuplahuonemajoituksesta joutui maksamaan ihan maltaita, nämä majoitukset täällä ei nimittäin ole ihan Aasian tasoa. Vaikutti siltä, että hostelli oli aikanaan pykätty pystyyn ja sen jälkeen ei mitään kunnostusta enää olekaan varaa tehdä, eli paikat hajoili pystyyn. Huoneemme kylppäri oli homeinen, kostea ja täynnä itikoita. Hostellin piha oli täynnä hajoilevia huonekaluja ja yhteiskeittiö myös hajoamassa käsiin. Myöhemmin selvisi, että netin yistäviä arvioita oli varauspalvelun sivuilla viimeisen vuoden aikana tasan yksi, joka oli jostain kumman syystä kyllä antanut paikalle täydet pisteet. Muualla netissä arviot olikin hyvin alakanttiin. Ilmeisesti kovin moni ei ollut halunnut majoittua tänne. Joskus kannattaisi googlata vähän enemmänkin...



Itse La Paloma oli aikamoinen antikliimaksi Punta del Diablon jälkeen. Hiljainen ja jonkin verran ruma pikkukaupunki. Rannat täälläkin oli hienoja, mutta jotain jäätiin kaipaamaan. Otettiin pyörät alle ja lähdettiin kuitenkin etsimään vihreämpää ruohoa muualta, eli katsastamaan läheinen La Pedrera, joka sijaitsi noin seitsemän kilometrin päässä. Vähän mukavammaan näköinen mesta, mutta lähes jokainen paikka oli vasta remontoimassa paikkojaan parin viikon kuluttua alkavaa turistisesonkia varten.

Saatiin myös Lasselta ja Saaralta viestiä, etteivät paikasta välittäneet ja siirtyivät jo yhden yön jälkeen muualle loppulomaa viettämään. Mekin päätimme kahden yön jälkeen, että palaamme Punta del Diabloon pariksi vikaksi yöksi. Ja sattuikin mukavasti, että päästiinkin vielä parrilladan merkeissä juhlimaan omistajan syntymäpäiviä hauskassa seurassa. Tuntui muutenkin vähän kuin olisi kotiin palannut. Ja vielä päästiin aaltoihin leikkimään, laudalla ja ilman. Vielä viimeinen rutistus bussilla Montevideoon ja yksi yö siellä ja aamulla kohti lentokenttää.

Marvelin uusin supersankari: Hyper-Wave-woman.


Lauta ja ei-lauta.


Vihdoinkin vuosituhantiseen kysymykseen "onko se lintu vai kala?", on löytynyt vastaus: Kotkakala


Hyper-Wave-womanin pahin vihollinen: Four-Armed-Bandit.


Uruguay oli kaikin puolin hieno mesta, vaikka emme rannikkoa pitemmälle päässeetkään. Vajaa kuukausi saatiin kuitenkin kulumaan hyvin helposti täällä. Hauskoja ihmisiä, upeita rantoja ja turvallinen fiilis kaikkialla. Ei voi kuin suositella! Kettu kiittää ja pyöräilee ulos Uruguaysta! Over and out!