Eläkesuunnittelua Karibian aalloissa! Providencia, Kolumbia

Southwest beach on Providencia island

Veran lähdön jälkeen lennähdettiin suoraan Karibialle, eli ensin San Andresin saarelle ja siitä katamaraanilla edelleen pienemmälle Providencialle. Nämä saaret kuuluvat Kolumbialle, vaikka sijaitsevat noin 230 kilometrin päässä Nicaraguasta tuhdisti Väli-Amerikan kulmilla, Karibianmerellä. Tästä syystä pientä nokkapokkaa saarten omistajuudesta on ollut Nicaraguan ja Kolumbian kesken. Lennettiin siis suuremmalle San Andresin saarelle Kolumbian halpislentoyhtiöllä ja sen lentojen varaus oli aikamoinen operaatio jo itsellään. Ensin siis varaat netistä normaaliin tapaan lennot. Tämän jälkeen sinulle lähetetään koodi, joka mukanasi marssit paikalliseen lottokioskiin(!) ja maksat varauksen sinne. Tämän jälkeen sinulle lähetetään vahvistus ja lentoliput. Näin siis teoriassa. Meillä varauksenkaan tekeminen ei onnistunut, mutta onneksi ystävällinen hostelintäti Medellinissa hoiti varauksen kokonaan puhelimitse.


Southwest beach with feet on Providencia island

San Andresille saavuttiin myöhään illalla ja yövyttiin siellä vain yksi yö muutamien tuntien yöunilla. Aamulla katamaraanin kyytiin ja kohti Providenciaa, joka on noin 90 kilometrin päässä San Andresista. Kyyti oli erittäin pomppuinen ja koska Irri oli unohtanut ottaa aamulla pahoinvointitabletin, muodostui matkasta ikimuistoinen oksennuksineen kaikkineen. Selvittiin kuitenkin suht ehjänä perille. Providencia on noin 5500 asukkaan saari ja enemmän karibialainen kuin kolumbialainen. Ihmiset puhuu espanjaa, karibianenglantia ja creolia. Meillä oli ongelmana päättää mitä kahta ensin mainituista kielistä käytettäisiin, paremmin kyllä ymmärrettiin espanjaksi kuin englanniksi, sen verran vahva on aksentti täällä.


From the shadows of enormous beer bottles...

Meillä ei ollut tavalliseen tapaamme mitään varauksia majoituksien suhteen, mutta helposti löytyi keittiöllinen huoneisto aivan rannalta. Hintataso saarilla on korkea, koska kaikki tarvikkeet joudutaan tuomaan mantereelta. Joten kokkailimme aika monena päivänä omassa keittiössä, kun myös ravintoloiden tarjonta on aikas yksipuolista ja kallista. Tulomatkalla tavattiin mukava tanskalais-amerikkalaispari Henrik ja Erin, joiden kanssa vietettiin lopulta koko viikko mm. snorklaten, katsoen fudista, nauttien legendaarista seafood mixtoa Southwest-rannalla ja muutama ilta meni vieläkin legendaarisemmassa Roland's reggae- baarissa.


Kukkuu!


"Hey, what´s there?!?"

Saarten vedenalainen elämä on kuuleman mukaan hienoa ja meidän alkuperäisenä tarkoituksena oli sukeltaa useana päivänä. Laiskuus kuitenkin iski ja päädyttiin pullojen kanssa veden alle vasta lauantaina. Itse sukellus oli hieno, näkyvyys ei kuitenkaan ollut ihan parhaimmistoa edellisen päivän myrskyn jäljiltä. Sukelluksen aikana ympärillä pyöri parhaimmillaan noin kymmenen mustaevähaita, isoimmat parimetrisiä. Ja nämä kaverit tuli tosi lähelle, jouduttiin vähän olkiemmekin yli vilkuilemaan, sen verran tuttavallisia kavereita. Mutta uskomattoman hienoja eläimiä! Itse sukellusfirma oli käsittämättömän huono. Divemasterin priiffaus sukelluksesta oli minimaalinen, sukellukset surkeasti suunniteltuja ja divemasterit syöttivät haita tappamalla näille harppuunalla siipisimppuja, mikä selittikin haiden tuttavallisuuden.

Snorklauksella bongattu hoitsu-hai (kirjoittajan erittäin vapaa suomennos), joka on muuten ainoa hai, joka pystyy pysyttelemään paikallaan ja hengittämään pumppaamalla ilmaa suusta keuhkoihinsa. Normaalisti haitten täytyy pysyä koko ajan liikkeellä hengittääkseen.


Nurse shark

Kun hait sitten luonnollisesti "saalistuksen" vimmassa kiihtyivät ja meinasivat tulla liian lähelle ja napata räpylästä, saivat ne tökkäyksen harppuunasta. Ei mene jakeluun! Jos syötät haita, älä odota sen pysyttelevän riittävän etäällä! Aivan käsittömätöntä toimintaa muka ammattimaiselta sukellusfirmalta. Yhden päivän dyykit oli meille riittävästi ja laitettiin myös tripadvisoriin vinkkiä firmasta tuleville asiakkaille. Toisena päivänä vuokrattiin kaveripariskunnan ja saksalaispariskunnan kanssa vene snorklausretkelle. Hienoa oli ja kilpparia, haita, rauskua ja upeaa korallia näkyi.


Local dog named Rekku who adopted us for a day on Santa Catalina island

Käytiin myös mopoilemassa saaren eri rannoilla. Providencian Santa Isabelin kaupungista pääsee kävellen siltaa pitkin vieressä olevalle Santa Catalinan saarelle, jolla käytiin myös snorklailemassa. Mukaan lähti kylästä paikallinen Rekku, joka vahti koko päivän kamojamme rannalla, leikki rannalla kookospähkinöillä meidän uidessa ja paimensi meitä molempia snorklailun aikana joko rannalta tai vedessä.


"Wait! I will resque you!"


Morgan´s head beach on Santa Catalina island

Saatiin kulutettua helposti kahdeksan päivää saarella nauttien lämmöstä. Yhdellä rannoista päästiin myös kiikkustuolien kyytiin ja tultiin siihen tulokseen, että tällainen eläkesuunnitelma vois olla aika niitti. Viimeisinä päivinä sää oikutteli ja myrskysi. Ainoa vitsaus saarella oli ÄLYTÖN määrä hyttysiä ja hiekkakärpäsiä, jotka puri aivan älyttömästi ja suurin osa vapaa-ajasta menikin raapiessa.



Providencialta onneksi lennettiin pienkoneella pois (jännää!), eikä oksennusvenekyytiä tarvinnut toistaa. Siitä suoraan mantereelle Bogotaan ja raapimaan päätä miettiessä seuraava kohdettamme, josta ei siis ollut mitään hajua.


Pension plan


Which one to take down... the one on the left or the right?




Pretty boat and...

Pablon ja Boteron jalanjäljissä. Medellin & Doradal, Kolumbia

Pajaro de Paz by Botero

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätettiin ajanpuutteen vuoksi jättää eteläinen Kolumbia väliin Veralta ja lennettiin Medelliniin. Medellinhan oli vielä 1990-luvulla yksi Kolumbian ellei jopa maailman vaarallisimmista kaupungeista huumekartellien temmeltäessä siellä muun muassa Pablo Escobarin johdolla. Kaupungin maine ja todellisuuskin on kuitenkin parantunut noista ajoista huomattavasti ja vuonna 2013 kaupunki valittiin maailman yhdeksi innovatiivisimmista kaupungeista saavutuksistaan politiikan, koulutuksen ja sosiaalisen tasa-arvon alueella. Kaupungissa on Kolumbian ainoa metro, laitakaupunginosat saavuttava julkiseen liikenteeseen kuuluva köysirata ja julkinen kaupunkipyörävuokrausjärjestelmä.


Medellin´s teleferico


Perro (dog) by Botero

Kaupungin kuuluisimmat henkilöt lienevät siis kuvanveistäjä-maalari Fernando Botero ja rikollinen, huumeparoni Pablo Escobar. Ensin mainittu on kaupungin ylpeys, jälkimmäinen ristiriitainen hahmo. Osa kaupunkilaisista ja kolumbialaisistakin pitää Escobaria myös pyhimyksenä koska tämä tuki kaupunginosia, sairaaloita, kouluja ja urheiluseuroja pönkittääkseen Robin Hood-imagoaan. Todellisuus taitaa kuitenkin olla, että mies oli pikkurikollisesta maailmanmaineeseen noussut huumelordi, joka osasi kiristämisen taidon. Escobarin metodeihin kuului, että hän pyrki ensin lahjomaan hankkeittensa tiellä olevat virkamiehet ja mikäli nämä kieltäytyivät, raivasi hän ne henkilöt tieltään tappamalla. On arvioitu, että Escobar Medellin-kartelleineen hallitsi kulta-aikoinaan 80 prosenttia maailman kokaiinikaupasta ja teki rahaa päivässä noin 60 miljoonaa dollaria. Escobarin kuoltua kansallisen poliisin iskussa 1993, parani Medellinin turvallisuus vähitellen. Edelleen kaupungissa kuitenkin on hyvinkin suurta epätasa-arvoa ja mitä ylemmäksi laakson seinämille mennään, sitä kehittymättömämpiä ja vaarallisempia alueet ovat. Kaupungin toinen kuuluisuus, taiteilija Botero, on kuten sanottu, kaikkien rakastama ja Kolumbian tai jopa koko mantereen kuuluisin nykytaiteilija. Kaupungissa on runsaasti esillä hänen veistoksiaan, joita, kuten maalauksiakin, yhdistää liioitellut suhteet tai helpommin sanottuna, pullea muoto. Botero lahjoitti vuonna 2003 kaupungille useita töitään. Eräästä puistosta löytyy yksi kuuluisimmista ja meidän mielestä hienoimmista veistoksista; Rauhan lintu (Pajaro de Paz).



Tuo kyseinen veistos kärsi pahoja vaurioita vuonna 1995 kun se alle oli erään konsertin aikaan jätetty pommi, jonka seurauksena 12 ihmistä kuoli. Kaupunki oli aikeissa poistaa vaurioituneen veistoksen, mutta itse Botero ilmoitti, ettei veistosta tule poistaa tai korjata. Tänään vaurioituneen linnun vieressä seisoo toinen, ehjä Rauhan lintu muistuttamassa tapahtumasta, jota ei Boteron mukaan tule unohtaa.


Original entrance to Escobar´s Hacienda Napoles

Muutaman päivän Medellineilyn jälkeen jatkettiin Veran viimeisiksi päiviksi Doradalin pikkukaupunkiin, koska halusimme nähdä "kuuluisat" Escobarin virtahevot. Niin, luitte oikein; virtahevot. 1980-luvulla Escobar perusti oman yksityisen eläintarhansa tilalleen Hacienda Napolekseen Puerto Triumfon kaupungin lähelle. Hän tuhlasi omaisuuksia haalimalla tilalleen erilaisia eksoottisia eläimiä, niiden joukossa virtahevot, joita hän hankki noin 80 yksilöä. Eläintarhan lisäksi tilalla oli myös härkätaisteluareena, lentokenttä sekä Escobarin pojalleen hankkimat aidonkokoiset dinosauruspatsaat.


Escobar´s hippos

Escobarin kuoltua Kolumbian valtio otti tilan omistukseensa ja siinä vaiheessa virtahevot olivat jo luonnollisesti lisääntyneet melkoisesti. Osa hipoista karkasi noin viisi vuotta sitten alueelta ja nyt niitä voi tavata pitkin Magdalena-joen rantamia. Tämähän ei siis ole mikään hauska juttu, kun virtahevot ovat yksiä maailman vaarallisimpia eläimiä, kuten jokainen savannin-kävijä tietää. Kolumbian hallituksella on siis noin 40-50 valtavaa ongelmaa karussa ja hallitus yrittää miettiä mitä tehdä kyseisille eläimille, ne kun tuntuvat viihtyvän oikein hyvin näillä leveysasteilla.


Vera, the hippopotamus of the park

Vuonna 2009 yksi karkuteillä olevista hipoista, Pepe nimeltään, tapettiin hallituksen päätöksellä. Tämä järkytti monia kolumbialaisia ja muun muassa Bogotassa osoitettiin mieltä hippojen puolesta. Järkytykseen saattoi myös vaikuttaa valokuva, joka otettiin hipon kuoltua. Valokuvassa poseeraavat metsästäjät hipon ruumiin luona hyvin samaan tapaan kuin 16 vuotta aiemmin valokuvassa, jossa Escobar makaa kuolleena hänet ampuneiden sotilaiden poseeratessa ruumiin vieressä. Nyt hallitus on kuitenkin ymmällään miten toimia loppujen hippojen suhteen, kansa kun ei halua niitä tapettavan, eikä niitä suostuta Afrikkaankaan ottamaan niiden siittyä keskenään useiden vuosien ajan.


Us, with the real and the fake (the big and the pink one) Vera


Octopus in a water park, very much fun!

Me tutustuimme siis Escobarin tiluksiin, jotka on nyttemmin muutettu erittäin kummalliseksi ja ristiriitaiseksi puistoksi ja turistinähtävyydeksi teemalla huumeparoni/vesipuisto/Afrikkapuisto. Koska olimme paikalla keskellä viikkoa, olimme suunnilleen ainoat koko puistossa. Puistosta meidän Vera löysi kaltaisensa, eli Vera-virtahevon, laskimme vesiliukumäkeä ja vierailimme Escobarin talolla, mikä oli mielenkiintoisin osuus puistosta.


Escobar´s house


Airstrip on which Escobar also flew cocaine in and out

Itse talo on kärsinyt kovasti ryöstelijöiden tai muiden seurauksena, mutta paikalla on koskettava näyttely Escobarin ja lähinnä hänen tekemisiensä seurauksista. Paikka on omistettu Escobarin uhreille; virkamiehille ja tavallisille, viattomille ohikulkijoille, jotka menettivät henkensä kartellin sotiessa toisia kartelleja vastaan tai vain kylväessä pelkoa ja terroria. Kaiken kaikkiaan puisto on hyvin erikoinen paikka ja siitä voi vain sanoa, että oli mielenkiintoista käydä, toiste ei tarvitse palata. Haciendan jälkeen palasimme Bogotaan, mutta neljän tunnin odotettu bussimatka muuttuikin 10-tuntiseksi seisoessamme valtavissa ruuhkissa vuoristoteillä, mikä legendaarinen lopetus Veran lomalle. Onneksi Vera kuitekin ehti hyvin illalla lähtevälle lennolleen ja me vielä rentoutumaan Bogotan Hiltoniin (halpa tarjous!). Jätimme haikeat jäähyväiset Veralle ja aloimme suunnitella oman reissun jatkoa.


Yes, we can all fit in!


After a hard day´s work...

JA HIENOA JUHANNUSTA SINNE SUOMEEN TEILLE KAIKILLE!

Minca & Cartagena, Kolumbia

Santa Marta from the hills of Minca

Koska Palominon rannoilla ja Santa Martassa oli aivan älyttömän kuuma, päätettiin mennä muutamaksi päiväksi korkeampaan=viileämpään ilmanalaan. Lähistöllä sijaitsi juuri siihen sopiva paikka, pikkuruinen Mincan kylä. Eikä välimatkaa ollut kuin parisen tuntia, joten mikä täydellinen paikka. Kuten olette ehkä huomanneet, meillä ei useinkaan ole kovin kummoisia tekemisiä täällä (tai sitten ne ei muista päästä blogiin saakka...), joten Mincassakaan ei juuri muuta kohellettavaa ollut, kuin nauttia raikkaasta ilmasta, silmiähivelevistä maisemista, vesiputouksista ja runsaasta lintuvalikoimasta, sekä Veran makuun liiankin runsaasta hyönteisvalikoimasta. Eikä liikuntaakaan jäänyt puuttumaan, kun majoituimme paikkaan, joka sijaitsi kylän yläpuolella ja jokainen siirtyminen vaati siis runsaan laskeutumisen tai kiipeämisen. Onneksi joku herrasmies sentään kantoi 26+8kg:n laukut itsenäisesti ylös...




Making a new home...


Uno... dos... tres!

Mincasta otettiin parin yön jälkeen bussi Santa Martaan ja edelleen lentokentälle suuntana Cartagena. Koska Veran loma on vain kolme viikkoa, lentäminen on ollut monin paikoin paras vaihtoehto, koska etäisyydet täällä on suuria ja hirveätä hinkua ei ole matkustella yöbusseilla sen ollessa enemmän tai vähemmän vaarallista, vastaajasta riippuen. Ja kuten mainittua, maisemat on upeita, minkä luonnollisesti missaa yöaikaan. Ja lennot on myös olleet siedettävän edullisia.



Cartagena on perustettu vuonna 1533 ja sen linnoitukset kuuluvat Unescon maailmanperintökohdelistalle. Kaupunki toimi espanjalaisten vallan aikaan pääorjasatamana, minkä vuoksi asukkaissa on paljon tummaihoisia. Kaupungissa toimi myös aikanaan espanjalaisten inkvisitioistuin ja noitia lienee kuulusteltu urakalla. Kaupunki on Kolumbian ykkösturistikohde, eikä turhaan, mikä paikka! Upea vanha kaupunki on täynnä eri värisiä taloja kukkivine köynnöksineen.


Miami?

Mutta onpa kaupungissa myös puolensa, jossa luulisi olevansa Miamissa, sen verran korkeita pilvenpiirtäjiä löytyy. Cartagenassa kului useita päiviä vain nauttien erinomaisesta ruoasta ja juomasta ja kuljeskellen kaupungin katuja. Sunnuntaina meidän kadun paikalliset pisti kadun kiinni ja pelattiin jokasunnuntainen softball-ottelu naapuruston kesken. Meinas porukalla tunteet kuumeta, kun erotuomarin silmä näki erilailla pelaajiin nähden.


Disagreement with the referee

Majapaikkamme; kuvan rakennus kattoterassilla, aivan softball-kentän "laidalla"



Neighbourhood friendly (?) softball match


Palenquera woman selling fruits


Cartagena streets




Tourists

Kaupungista on mahdollista matkustaa veneellä tutustumaan Islas de Rosarion saariryhmään. Otettiin oikein kunnon turistumatka kaikilla herkuilla ja matkattiin 2,5 tuntia (kerrottu kesto 1,20h) yhdelle saarista. No, ei ollut kaunista ja paratiisikin aika kaukana, kun pikkuruiselle saarelle pysähdyttiin tunniksi, jotta turret kerkeää katsomaan akvaarioon teljettyjä delfiineitä ja haikaloja temppuineen. Ei menty ja koska mitään muuta toimintaa maapläntillä ei ollut, otettiin oluset ja ihmeteltiin maailman menoa. Tässä olikin sitten päivän saariRYHMÄÄN tutustuminen ja seuraava etappi olikin Playa Blancan ranta tunnin matkan päässä Cartagenasta, mantereen puolella. Ja väkeä oli enemmän kuin varmaan ikinä missään rannalla, ehkä paikallisten lomasta johtuen. Roskien määrä oli järkyttävä, kaukana paratiisista myös tämä paikka. Palloiltiin rannalla jokunen tunti ja sitten ihan tyytyväisenä takaisin kaupunkiin. Paluumatkalla vene oli kummallisen kellallaan ja kapteeni kehotti pariin otteeseen matkustajia siirtymään toiselle laidalle, mutta paikalliset siitä viis veisasivat ja istuivat paikallaan kuin tatit. Pääsimme kuitenkin satamaan saakka ja koska päivän odotuksena ei ollut alunperinkään ollut juuri mitään, olimme tyytyväisiä päästessamme (hengissä?) takaisin kaupunkiin. Tästä matka jatkuu edelleen Medelliniin ja Pablon tiluksille, palataan!

Päivän tehtävä: etsi kuvasta valkonaama

Find the gringo...


After hard day´s vacationing, refreshing sangria!

San Gil, Palomino & Parque National Tayrona, Kolumbia

Kurvasimme San Giliin niin vauhdikkaasti, että suurin osa kuvista jäi matkasta. JOTEN tässä vielä kuvasatoa Bogotasta ja yläpuolen Villa de Leyvasta. Kyseinen Terracotta-rakennus on asuttavaa mallia. Ja alapuolella kuva yhdessä hauskojen saksalaisten kanssa Bogotassa.



Ja Botero-museossa jouduimme paikallisten kuvattaviksi (täällä on jonkinlainen villitys kuvata gringoja=meitä), mutta paparazzi kosti takaisin...



Kun taas pyöräilykierroksella osuttiin härkätaisteluareenalle; suosittu laji täällä päin, vaikka Bogotassa ilmeisesti pormestari on toistaiseksi kieltänyt näytökset syystä tai toisesta. Matadorit on siis toistaiseksi työttöminä ja lähinnä esittelee turreille taitojaan. Ja sitten Botero-museossa oli aikas lihavanoloinen katti esillä.

Uno...

...Dos...

...Tres...


"Miau" from Botero

Mutta takaisin matkaan; Villa de Leyvasta jatkettiin suoraan San Giliin. Paikka on tunnettu Kolumbian ekstremelajien keskuksena ja kaikki turret tulevat paikan päälle harrastamaan em. toimintaa. Kuten siis mekin. Varasimme siis paikat koskenlaskuun seuraavaksi päiväksi. Koska kyseessä oli V-luokan putoukset (luokitus I-VI), odotimme vaadittavaksi jonkinlaista näyttöä koskenlaskukokemuksesta. Mutta koska raha puhuu, kokemusta ei vaadittu ja 15:sta osanottajasta kolmella oli kokemusta: meillä kolmella, ja jopa noin viiden koskenlaskun verran. Reissu oli monilta osin ikimuistoinen. Mutta ei siitä tässä vaiheessa sen enempää, huomannette, että selvisimme hengissä. Itse San Gil ei itsessään ole mikään erikoisen ihmeellinen paikka; majoitus on kallista, vaikka kaikki paikat, yhtä Lonely Planetissa mainittua lukuun ottamatta, ovat tyhjillään. Asko ja Vera matkasivat toisena päivänä vielä Baricharaan kävelemään "kuuluisan" Camino realin, Irri jäi lepäämään kaupunkiin. Tämän jälkeen alkoi tekemiset olla San Gilissä tehty. Meidän oli tarkoitus matkata yöbussilla eteenpäin, mutta samaiselle sunnuntaille osui paikalliset presidentinvaalit ja jos joskus täällä on paras olla ottamatta yökyytejä, on se vaalien aikaan. Varattiin siis lento pois kaupungista Santa Martaan rannikolle.


Greetings from the planet of the miko titis (titi monkeys)

Santa Martassa viivyttiin vain yksi yö hikoillen erittäin kuumassa ja kosteassa ilmanalassa, koska lähellä rannikkoa oltiin. Seuraavana päivänä jatkettiin suoraan Palominoon, Karibianmeren rannalle. Palomino on pikkuinen rantamesta ja lähellä Tayronan kansallispuistoa. Vaikka Vera ei mikään erityinen rantaperuna olekaan, vietimme rannalla parisen yötä ja päiväseltään kävimme tutustumassa kansallispuistoon. Upeat maisemat, apinoita, liskoja, lintuja ja joitain ihmeellisiä muita nisäkkäitä/jyrsijöitä tms., sekä hyvin hikinen kävely.

Kuten huomaatte kirjoittaminen on tällä(kin) hetkellä kuin tervanjuontia... Hyvä seura ja KUUMUUS vaativat veronsa. Lähinnä siis latailemme tänne kuvia... Pahoittelut...


Cabo San Juan in Tayrona national park


Greetings from Colombia!








Jippikayee! Easy living!