Kohmeessa! Porto Alegre, Florianopolis & Ilha Santa Catarina. Brasilia

Blogin päivittäminen on venynyt yli viikkoon pääasiassa, koska täällä on ollut niin kylmä, etteivät sormet ole taipuneet näppäimistölle. Brasiliaa ajatellessa ei ehkä tule mieleen juuri melkein pakkaslukemiin tippuvat lämpötilat ja kurja syyssää. Lensimme kuitenkin niin etelään, eteläiselle pallonpuoliskolle, että täällä eletään syvintä talvea. Porto Alegressa satoi kaksi päivää kaatamalla ja ensimmäisen päivän jälkeen lämpötila oli päivälläkin alle kymmenessä asteessa ja yöllä mentiin melkein pakkaslukemiin. Muistuttaa vähän tämän vuoden juhannusaattoa Suomessa, vai kuinka? Heh, vaikka täällä ei paljoa ole naurattanut. Valokuviakaan ei ole näistä kaupungeista jaettavaksi, monta päivää meni kokonaan ilman kameraa.



Lento Panamasta Porto Alegreen oli halpa, mutta kesti 17 tuntia kahdella vaihdolla. Halpa + hyvä = mahdoton yhdistelmä, joten olimme rättiväsyneitä saapuessa viimein kaupunkiin kello kuusi aamulla. Parin tunnin nuokkumiset kentällä, jotta olisi valoisaa ja kohti hostelia. Itse hosteli oli varsinainen murju; kahden hengen "huone" yhteisellä vessalla, vajaa 40 euroa, Brasilia onkin yksi kalleimmista maista koko mantereella. Huoneessa ei tietysti minkäänlaista lämmitystä, kuten ei muuallakaan hostelissa, ikkunat ovat yksinkertaiset ja seinät tehty toimistotiloissa käytettävistä väliseinistä, mikä tarkoittaa, että kuulet kaiken naapurihuoneista, kuiskaukset mukaan lukien. Yöllä oli KYLMÄÄ kun ikkunanraoista tuuli sisään. Tämän lisäksi hostelissa oli jostain syystä tapana pitää kaikki ulko-ovet avoinna päiväsaikaan, ilmeisesti jotta ilma vaihtuu; siis se ilma, joka on +5-asteista! Ei liene tarvetta mainita, etteivät omistajat itse asu hostelin yhteydessä.

Onneksi kuitenkin majoitukseen kuului aamiainen. Ensimmäisenä aamuna olimme hereillä ennen meille kerrotun aamiaisen päättymisajankohtaa, kello kymmentä. Aamiainen oli kuitenkin jo korjattu pois. Odottaessamme asiaan ratkaisua, Asko meni sitten oma-aloitteisesti ottamaan kahvia kahvinkeittimestä itselleen. Mikä virhe! Olimme lähellä joutua diplomaattiseen selkkaukseen, kun selvisi että hostelin vieraat voivat ottaa kahvia VAIN automaatista, EI kahvinkeittimestä, jonka kahvi oli ilmeisesti varattu työntekijöille tai ainakin omistajarouvalle. Paikan argentiinalainen työntekijä nieleskellen ja silmät täynnä pelkoa laverteli saman tien Askon erheestä paikan omistajarouvalle ja siinä he sitten yhdessä asiaa päivittelivät suureen ääneen, luullen ilmeisesti ettemme ymmärrä. No, ei tämä portugali nyt niin kaukana espanjasta ole, ettemme ymmärtäisi sanoja kahvimasiina ja aamiainen. Kysyimme kohteliaasti että mikähän on tilanne on kun aamiaista ei enää tarjoilla. Toinen työntekijä kertoi, ettei tiennyt miksi aamiainen oli jo kerätty pois, tekemättä elettäkään, että olisi kysynyt asiaa omistajilta. Tiedustelimme edelleen kohteliaasti, mutta tiukasti aamiaista itsellemme, koska se kuitenkin hintaan kuului. Tämän jälkeen osa aamiaisvermeistä nostettiin jääkaapista uudelleen esiin ja selvisi, että aamiaisen ajankohtaa olikin vaivihkaa lyhennetty tunnilla.

Tämän selkkauksen jälkeen lähdimme viettämään sateista päivää kaupungille turistikiertoajelubussin kyytiin. Ei voi Porto Alegrea kauniiksi kaupungiksi ainakaan kaatosadesäällä sanoa, mutta hyvät sushit saatiin keskusmarketilla. Onneksi viimeiseksi päiväksi kaupungissa sattui aurinkoinen sää, joten kaupunki näytti ihan erilaiselta. Kolmen päivän jälkeen matkustimme bussilla pohjoisempaan, Florianopoliksen kaupunkiin. Upgreidasimme majoituksen suhteen ja edellistä hostelia halvemmalla saimme majoituksen kaupungin keskustan kivasta hotellista, kunnon sänkyineen ja lämmityksineet. Aah, kunnon yöunet!

Florianopolis on 350 000 asukkaan kaupunki ja sijaitsee puoliksi mantereella ja puoliksi Santa Catarinan saarella, joka yhdistyy mantereeseen sillalla. Brasilian eteläiset alueet ovat henkisesti lähempänä Argentiinan mielenmaisemaa, kuin Brasiliaa. Täällä elää vahvana gaucho- eli cowboy-meininki lehmineen ja parrilladoineen. Ihmiset ja kaupungit ovat rikkaampia ja koulutetumpia kuin pohjoisessa ja siten hyvinkin eurooppalaisen oloisia. Florianopolis on erittäin miellyttävä kaupunki; siisti ja turvallinen. Pari päivää yritimme järjestellä autonvuokrausta, mutta se onnistui vasta lähtöpäivänä, jolloin haimme lentokentältä vuokra-auton viikoksi. Ja vaikka kyseessä on pikkuruinen volkkari, voittaa se mennen tullen eräänkin Suzuki Katanan eräälläkin trooppisella saarella...



Ensimmäinen kohde oli siis samainen saari, jolla osa Florianopoliksesta kuuluu. Lähdimme ensiksi etelään ja päivä kului lähinnä autoillen ja maisemia katsastellen. Santa Catarinan saarella ei juurikaan ole muita suuria kaupunkeja kuin edellä mainittu Florianopolis ja suurin osa saaresta on kaunista ja idyllistä rantamaisemaa. Surffaus on täällä kova juttu ja eteläisen mantereen suurimmat ja parhaimmat surffiaallot on täällä. Mutta näin talvisaikaan surffaukseen täällä tarvitsee märkäpuvun, sen verran kylmää vesi on. Me emme veteen uskaltautuneet, kun suuri osa surffilautavuokraamoista märkäpukuvuokraamoineen oli kiinni ja vedessä olivat lähinnä paikalliset puoliammattilaiset. Me tyydyimme katselemaan rannalta nauttimaan paikallisista kalaherkuista. Yöksi majoituttiin taas halvimpaan paikkaan, aikamoinen murjuhosteli taas, mutta menihän tuo yksi yö taas. Ja kun välilla downgreidaa majoituksen suhteen, tuntuu taas vain vähän parempi, mutta silti vaatimaton, tosi hienolta. Matka jatkuu Santa Catarinalla, palaillaan, kunhan saadaan taas jotain aihetta kirjoittaa.

Vuokra-automme Volkkari Gol (esp. maali), josta ei puutu viimeinen kirjain, vaan täällä merkkinä on Gol, ehkä pääsemme siis loppujen lopuksi haluamaamme kohteeseen...

Our little rental car Volkswagen Gol. And no, Gol is not missing a letter "f", it´s Gol here, maybe to get to goal at the end...



Ravintolan kahden hengen annos vastasi Länsimäen neljän hengen sunnuntai-päivällisen uunivuoan kokoa. Asko viimeisteli annoksen kuitenkin kunniakkaasti.

"All this for 2 persons...?"

Hellettä, hiekkaa ja hyttysiä! Playa Venao & San Blas, Panama

Santa Catalinasta päätettiin lähteä Philipin matkassa kohti toista surffi-/rantamestaa Playa Venaota, koska yleisillä paikalle on erityisen hankala päästä yhdessä päivässä ja Philip kun oli vuokrannut itselleen auton. Play Venaossa kului kolmisen päivää surffaten, syöden ja mölyapinoita kuunnellen ja katsellen. Ehdittiin myös osallistua rantavahdin töihin ja harrastaa kung fu-hyppyjä rannalla. Suomi voitti jenkit 5-0!


Howler monkey mama with a baby




Delicious tuna on Playa Venao


Kung fu-competition; FIN-USA 5-0

Playa Venaosta palautettiin auto Santiagoon ja lähdettiin bussilla Panama cityyn. Seuraavana aamuna klo 05:00 meidät haettiin matkatoimiston toimesta matkaan kohti San Blasin saariryhmää. Olimme varanneet yhden yön majoituksen Chichimen-saarelle. Koska kyseessä oli "Ultimate San Blas"-retki, majoituimme teltoissa. San Blasin saariryhmä on alkuperäiskansa Kuna Yalojen hallinnassa, muuten ensimmäinen itsehallinnon alueelleen saanut Etelä-Amerikan alkuperäiskansa. Ovat kieltäneet maanomistuksen muilta kun heimon jäseniltä ja myöskään Panaman viranomaisilla ei ole alueella toimivaltaa. Elinkeinona on kalastus ja kookospähkinät ja alueen heimopäälliköt asettavat vuosittain kookospähkinöille vakiohinnan, jota ei ole lupa alittaa tai ylittää. Pääosa kookoksesta myydään Kolumbiaan. Päästäkseen alueelle, on matkailijoiden maksettava 10 dollarin vero paikallisille ja myös saarilla peritään muutaman dollarin "sisäänpääsymaksu". Saaria alueella on 365, suurin osa niistä asuttamattomia. Maisemat on paratiisimaiset, ollaanhan Karibianmerellä. Heimo on onnistunut tekemään saarista yhden suurimmistä turistikohteista Panamassa, täätä Lonely Planetin kanssa matkaavat reissaajat ottaa kolmen päivän purjehdusreissun Kolumbiaan, tämä kuuluu niihin must do-juttuihin Väli-Amerikassa. Kumma juttu kuitenkin on, että vaikka heimo saa tulonsa merestä ja luonnosta, ovat asutut saaret hyvinkin roskaisia ja kaikki heittävät roskansa pihansa perälle eli mereen. Onko kyse koulutuksesta tai sen puutteesta kun ei ymmärretä, että ennen pitkää saaret hukkuu roskiin ja meri täyttyy niistä? Ja samalla menee elinkeino.


Chichimen island on San Blas archipelago



Päivä saarella meni leppoisasti snorklaillen läheisellä saarella, kajakoiden ja riippumattoillen. Saarelle majoittui meidän lisäksi myös kolmen kanadalaisen porukka, hauskaa seuraa ja olivat varautuneet 42 oluttölkillisellä ja 1.5 litran rommipullolla. Illan koittaessa vetäydyimme telttoihimme nukkumaan, mutta lämpöä oli noin 30 astetta, eikä tuulenvirekään tavoittanut telttojamme. Ja meidän teltassa sattui myös olemaan pari ammottavaa reikää, joten jouduimme satojen moskiittojen piirittämäksi. Parin tunnin hikoilun jälkeen kaikki olivat siirtyneet teltoistaan ulos riippumattoihin nukkumaan. Poislukien Philip, joka nukkui pöydällä patjoineen päivineen.


It´s been a hard day´s night... at 6 a.m.

Aamulla totesimme, että yksi yö tai ehkä jopa päiväretki paikalle olisi ehkä ollut riittävä; niin väsyneitä ja täynnä hyttysenpistoja olimme. Aamulla saimme myös todeta, että nimelle "Ultimate" löytyi katetta; taivas meni viidessä minuutissa sinisestä mustaksi ja pian alkoi tuulla hurrikaanimaisen kovaa ja sataa vaakasuoraan. Ehdimme juuri napata kamat teltoista ulos, kun ne kirjaimellisesti lensivät pois. Myrsky onneksi kesti vain noin puoli tuntia ja sen jälkeen keräilimme tavaroitamme ympäri saarta.


Before the storm...


During the storm, just before tents flew away...

Palasimme iltasella takaisin Panama cityyn väsyneinä, mutta helpottuneina päästessämme kunnon sänkyyn nukkumaan. Ja matka kesti parin tunnin sijaan neljä ja puoli, koska ensin odotimme satamassa paluuautoa tunnin, sitten ajelimme ensimmäiset 50 kilometriä vauhdilla 40km/h, sekä vielä autoimme tien varteen rikkoutunutta autoa puolisen tuntia (vilkasliikenteinen tie, mutta juuri meidän kuljettajamme päättää auttaa kanssa-autoilijaa ja turret odottaa autossa!) Hiekkaisena, nälkäisenä ja täynnä kutisevia hyttysenpistoja, alkoi hella kuumeta melko äkkiä. Mutta onneksi tämäkin matka loppui aikanaan ja illallisen jälkeen painelimme hyvissä ajoin nukkumaan. Vietettiin Philipin kanssa vielä päivä Panama cityssä yhdessä, jonka jälkeen sanottiin heit ja toivottiin tapaavamme uudelleen.


Turquoise waters on Chichimen island


Kung fu re-run fight

Lazy days. El Valle, Santa Fe & Santa Catalina, Panama

The Famous Panamanian golden frog, only lives in Panama

Panama citysta El Valleen, joka on 300 miljoonaa vuotta sitten sammuneen valtavan tulivuoren kraaterissa sijaitseva kylä. Paikka on kuulu Panaman kultasammakoista, jotka kuuluvat myrkkynuolisammakoiden heimoon ja joita on vain Panaman tietyillä alueilla koko maailmassa. Nämä sammakot olivat suhteellisen yleisiä El Vallen alueella vuoteen 2004 saakka, jolloin kanta yhtäkkiä romahti. Syyksi tutkijat löysivät sienen, joka tarttuu sammakoihin ja koska ne hengittävät ihon kautta, tukehduttaa sieni ne. Viimeisin tiedetty luonnossa tavattu kultasammakko on tähdittänyt vuonna 2004 David Attenboroughin luontodokumenttia. Tällä hetkellä El Vallessa sijaitsee sammakkotutkimuskeskus, jossa on muutama näitä yksilöitä ja myös eräs eläintarha Yhdysvalloissa omaa hyvän populaation. Ongelmana vain on, että villinä eläviin sammakoihin tarttuvaan sieni-infektioon ei ole löytynyt ratkaisua, joten uutta sammakkokantaa ei toistaiseksi voida vapauttaa luontoon. Panaman kultasammakko siis kuuluu myrkkynuolisammakoiden heimoon, sammakoita löytyy kaikissa väreissä ja kuvioissa. Myrkkynuolisammakko erittää iholleen hermomyrkkyä, johon ei löydy vastalääkettä ja joka riittää tappamaan jopa 2000 ihmistä. Ja vain sammakon kosketus riittää. Myrkyn "valmistustapaa" ei tiedetä, mutta tutkijat ovat arvelleet, että sammakko muodostaa myrkyn syömistään hyönteisistä. Kiehtovaa, eikö totta!


Poison arrow frog

Samalla reissulla kävimme myös paijaamassa boa- ja sateenkaarikäärmeitä käärmepelastuskeskuksessa. Näiden otusten myrkkyihin täällä on kehitetty vastamyrkyt, toisin kuin sammakoiden myrkkyihin. Ja El Vallessa teimme myös ensimmäisen villin tukaanihavainnon 10 kuukauden matkustamisen jälkeen, ei kuvamateriaalia saatavilla.


Irina & a boa constrictor

El Vallesta päätettiiin poiketa Santa Fehen ja jämähdettiinkin viideksi yöksi kauniisiin maisemiin ja upeaan majoitukseen. Itse kylä ei ole mikään ihmeellinen, mutta majoituspaikkamme Casa Mariposa sijaitsi upealla paikalla ja terassilta ihailimme lintuja, auringonlaskua ja lähinnä venytimme riippumaton nauhoja. Kyseessä oli siis luksukseksi mainostettu aamiaismajoitus. Ja kyllä se meille sitä olikin. Joka aamu paikan omistaja tuli sovittuun aikaan aamiaistarpeiden kanssa ja kokkasimme ne omaan tyyliin omassa keittiössämme.


Hammocking in our Santa Fe house


Relatively rare Sunbittern


Collared aracaris, parts of the Toucan family

Terassilta oli huikeat maisemat laaksoon ja piha täynnä lintuja, joten aloimme innostua lintubongaamisesta ihan tosissaan, täällä kun normilintu on yleensä vähän varista eksoottisemman näköinen ja värinen. Yhtenä päivänä kävimme ratsastamassa paikallisilla farmihepoilla, mutta ihan turha oli kuvitella olevansa itse puikoissa; nämä kaakit teki ihan miten itse halusivat, eli lompsuttelivat lähinnä turpa edellisen takamuksessa. Asko valloitti myös läheisen Cerro Tute-vuoren.


RelaXING after a dive on Coiba national park beach

Sante Festa siis viiden yön jälkeen kohti rannikkoa ja Santa Catalinaa. Paikka on tunnettu hyvästä surffiaallostaan ja Galapagos-saariin verrattavissa olevasta Coiban merikansallispuistosta, jonne olimme suunnitelleet menevämme sukeltamaan. Koska sukellus on ollut tällä reissulla vaihtelevaa ja firmat pääsääntöisesti surkeita, meillä oli varauksemme sukelluksen suhteen. Ja kun odotukset ovat näinkin suuret kuten Coibasta hehkutettiin, eivät ne useinkaan ole kohdanneet todellisuuden kanssa. Santa Catalinan "bussiasemalla" törmäsimme amerikkalaiseen Philipiin ja Philipin kanssa suuntasimme jo samana päivänä sukellusfirmaan ja buukkasimme itsellemme reissun seuraavaksi päiväksi Coiban kansallispuistoon sukeltamaan. Tällä kertaa sää suosi, firma oli erinomainen ja sukellukset todella hienoja. Elämän määrä veden alla oli suorastaan häkellyttävä, vaikka näkyvyys täällä ei olekaan Karibianmeren luokkaa.



Teimme päivän aikana kolme dyykkiä ja kyseessä oli ehdottomasti Etelä-Amerikka mukaan lukien reissun parhaat dyykit. Kruununa viimeisen sukelluksen neljä kilpparia, joista yhteen etäisyyttä veden alla oli noin 30 cm, koska kilppari oli sitä mieltä, että juuri siinä kohdassa, jossa olemme, on varmasti parhaat ruoka-apajat. Ja matkalla nähtiin myös delfiiniparvi, jonka jäsenet ihan vain huvikseen hyppelivät pari metriä vedenpinnan yläpuolelle, kierteillä ja ilman. Bonuksena vielä upean turkoosi vesi, paratiisimaiset maisemat ja rannat sekä hassut apinat. Joten Coibaa voi todella hehkuttaa, vaikka sukellus ei täällä ihan halpaa olekaan. Ja koska Santa Catalina näköjään on täynnä superlatiiveja tämän päivityksen suhteen, lienee mainittava, että reissun top 5-kalasafkat tuli myös syötyä täällä.



Kaiken kaikkiaan letkeää on toistaiseksi ollut Panaman meno. Ihmiset on yhtä ystävällisiä ja melko saman oloisia, kuten Kolumbiassakin ja matkustus on täällä kenties vieläkin helpompaa, koska monet paikalliset osaavat myös englantia. Ja koska Väli-Amerikan kenties isoin turistirysä on Costa Rica, ohittavat monet reissaajat Panaman melko nopeasti matkallaan Costa Ricaan. Sääli. No, eipä haittaa vaikka matkailijoita ei ruuhkaksi asti olekaan. Tästä jatketaankin sitten yhdessä Philipin matkassa kohta Playa Venaota. Näihin maisemiin, näihin tunnelmiin.

Uurastuksen jälkeen: Panama city, Panama

Saavuttiin hyvissä ajoin Bogotan kentälle tarkoituksena katsoa kentällä Kolumbian matsi, jotta ei olisi tarvinnut kesken matsin vaihtaa paikkaa. Menimme suoraan Copa Airlinesin lähtöselvitysjonoon, joka oli auki hyvissä ajoin. Piakkoin selvisi, miksi yli kolmen tunnin päästä lähteviä lentoja selvitetään jo nyt; jonossa oli noin kymmenisen ihmistä ennen meitä, mutta jokaisella kesti vähintään se 15 minuuttia tiskillä, homma vaan toimi huonommin kuin halvimmallakaan halpalentoyhtiöllä. Jonossa alkoi pinna kiristyä yhdellä jos toisella ja telkkaria ei tietty ollut koko lähtöaulassa, joten matsin katsominen jäi haaveeksi. Viimein, noin vajaan tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme vihdoin tiskille ja virkailija alkoi tivaamaan meiltä lippua ulos Panamasta. Kerroimme, että olemme siirtymässä maateitse Costa Ricaan, joka siis siinä vaiheessa ei ollut mikään fakta vaan yksi mahdollisista jatkosuunnitelmista (ja myös keino päästä lennolle). Virkailija vaati kuitenkin saada nähdä bussi- tai muun lippumme, jotta voi päästää meidät lennolle.

Tiskille jonottamisen jälkeenhän siinä meni sitten ihan palkokasvi poikittain nokkaan ja ääntä tuli korotettua. Vaadimme saada tietää missä lukee, että paluulippu on oltava, olimmehan siis kuitenkin EU:n jäsenmaan kansalaisia, jotka eivät mitään viisumia Panamaan tarvitse. Paluulipun vaatiminen on toki joissain Etelä- tai Väli-Amerikan maissa käytäntönä, jota tosin erittäin harvoin toteutetaan. Tämä siis kun saapuu maahan lentämällä, maarajoilla paluulippua ei ikinä tarvitse, eikä sitä kysellä. Ja myös lentoyhtiöillä ja virkailijoilla on omat käytäntönsä ja vaateensa, myös päivästä ja tuulesta riippuen.


To protect and serve

Seuraavaksi virkailija vilkaisi passejamme ja ilmoitti meillä olevan toisen ongelman. Olimme olleet maassa kaksi päivää yli kaksi kuukautta ja siksi meidän tulisi maksaa jotain meille selvittämätönsä, ilmeisesti jonkinlaista lentokenttäveroa vajaa 40 dollaria per pää. Tästähän riemastuttiin sitten vieläkin enemmän. Tässä vaiheessa Irri kieltäytyi enää puhumasta espanjaa ja jatkoi suorasukaisesti ja äänekkäästi vain englanniksi. Virkailija taas vetosi englannin osaamattomuuteensa ja jatkoi vain espanjaksi. Tässä vaiheessa paikalle kutsuttiin jonkinasteinen esimies/asiakaspalvelupäällikkö, joka ei myöskään tietenkään puhunut sanaakaan englantia. Täällä on ajoittain risonut tämä espanjan ylivalta. Toki englannin kohdalla on sama juttu suuressa osassa maailmaa kun kaikkien oletetaan osaavan englantia, mutta on se pirunmoinen ihmetyksen asia, kun KANSAINVÄLISELLÄ, SUURELLA lentokentällä, KANSAINVÄLISEN lentoyhtiön YKSIKÄÄN virkailija tai edustaja ei osaa sanaakaan muuta kieltä kuin äidinkieltään! Ja tokihan me tämän verran espanjaa ymmärretään, että sanoma menee perille, mutta otti vain niin päähän, että piti kiukutella ja yrittää vaatia palvelua englanniksi, joka toki on vahvempi kielemme valitustilanteessa.


Architecture in Casco Viejo, Panama city

Siinä sitten oltiin nokat vastakkain; Irri papatti englantia ja päällikkö espanjaa ja kumpikaan ei "ymmärtänyt" tai halunnut ymmärtää toista. Lopputuloksena kuitenkin oli, että meidät ohjattiin maahantuloviranomaisten puheille, jossa leidi jälleen VAIN ESPANJAKSI selvitti, että olemme olleet maassa yli 60 päivää ja lentoyhtiö vaatii veroa. Näyttelimme siinä sitten passejamme ja ilmoitimme olevamme EU:n jäsenmaa, emmekä oikeasti olleet koskaan kuulleetkaan mistään kahden kuukauden ylityksestä. Ei auttanut. Palasimme siis lähtöselvitystiskille. Tässä vaiheessa virkailija kuitenkin yhtäkkiä ilmoitti, ettei meidän tarvitsekaan maksaa veroa, koska hän oli keskustellut esimiehensä kanssa ja vero olisi ilmeisesti sisällytettynä lentolippujen hintaan (kuten aika usein suurilla kentillä ja lentoyhtiöillä). Ja tietysti, että hän nyt haluaa joustaa tässä asiassa. Yksi ongelma ratkesi siis kun kyseenalaistimme asian. Tulipahan vaan mieleen, että jos olisimme nielleet asian valittamatta, olisimme vain maksaneet ja maksaneet mahdollisesti ihan turhan maksun.


View from our hotel roof terrace

Toinen ongelma, eli poistumislipun puuttumattomuus, oli kuitenkin edelleen merkittävä ongelma. Jossain määrin tällaiseen olemme varautuneet ja kun netti toimii, on mahdollista ostaa netistä bussi- tai lentolippu ja perua se myöhemmin. Niin. Siis jos netti toimii. Mutta ei Bogotan kentällä! Meillä oli noin kaksi tuntia aikaa keksiä jostain lippu ulos maasta, mutta kun bittejä kärrättiin yksi bitti kerrallaan kottikärryillä kentältä ulos ja takaisin sisään, ei toivoakaan, että olisi saanut varattua mitään. Käytiin juoksemassa lentoyhtiöiden tiskeillä kyselemässä peruutuskelpoisia lippuja, mutta jos maksat Kolumbian pesoilla, voit saada peruutuksen jälkeen rahat vain kyseisenä valuuttana, netistä dollareilla ostaminen toki olisi mahdollista. Mutta kun ei netti toimi, niin ei toimi. Aloimme vaipua jo epätoivoon, kunnes erään toisen lentokentällä sijaitsevan firman työntekijä, jolta kysyimme neuvoa, tarjosi mahdollisuutta käyttää hänen omaa liittymäänsä, jossa on nopeampi yhteys. Ja noin kolme minuuttia ennen lähtöselvityksen sulkeutumista, saimme varattua lähtökohtaisesti peruutuskelpoiset lentoliput pois Panamasta Costa Ricaan. Äkkiä tiskille näyttämään varausvahvistusta ja meidät tsekattiin sisään ja eikun juoksujalkaa turvatarkastukseen ja edelleen koneeseen kohti Panamaa.


Indigenous Kuna woman (left) and children (above) on traditional costumes




Somewhere, someone might be missing something...

Tässä kaikessa hötäkässä siis jäi se suunniteltu Kolumbian voittomatsi katsomatta. Ja varppina olisimme jääneet koneesta ilman tuota sydämellistä henkilöä lentoasemalla. Tällainen henkilö on muuten mitä tyypillisin tavallinen kolumbialainen, jonka olemme kohdanneet. Mitään vaatimatta he tarjoavat apuaan ja juuri mikään ei ole ongelma, ihmiset ovat valmiita auttamaan tuntemattomia. Saavuimme siis kamppailun jälkeen Panama cityyn iltasella ja jaettiin yhteinen taksi belgialaisen pariskunnan kanssa, joka siinä ehti myös mainita, että olivat myös lentäneet Copalla ja heiltä oli myös kyselty lippua pois maasta. Virkailija oli kuitenkin heidän tapauksessaan tyytynyt maastapoistumiseen bussilla, eikä ollut vaatinut mitään lippuja nähtäväkseen. Että näin.


Happy birthday, Irina!



Panamassa majoituimme mukavaan hotelliin, nukuimme hyvät yöunet ja juhlistimme Irrin synttäreitä asiaankuuluvin menoin käymällä läpi ne kaupungin perinteiset turistinähtävyydet, kuten Panaman kanava. Tiesittekös muuten, että kanava on 80 kilometriä pitkä, siinä on kolme kanavasulkua ja kanavan käyttäminen maksaa esimerkiksi rahtilaivalta 300 000 dollaria per kerta. Ja vuoteen 1999 saakka kanava oli amerikkalaisten hallinnassa Panaman vuonna 1903 solmiman yhteistyösopimuksen ja Kolumbiasta irtautumisen vuoksi. Olipa aika jännää nähdä iso rahtilaiva menemässä yhden sulun läpi, melkein kuin Pilpan kanavassa, Heinävedellä.


Mariscal lock on Panama channel


The "trains" that secure the ship on the channel weigh 50 tons!