Saavuttiin hyvissä ajoin Bogotan kentälle tarkoituksena katsoa kentällä Kolumbian matsi, jotta ei olisi tarvinnut kesken matsin vaihtaa paikkaa. Menimme suoraan Copa Airlinesin lähtöselvitysjonoon, joka oli auki hyvissä ajoin. Piakkoin selvisi, miksi yli kolmen tunnin päästä lähteviä lentoja selvitetään jo nyt; jonossa oli noin kymmenisen ihmistä ennen meitä, mutta jokaisella kesti vähintään se 15 minuuttia tiskillä, homma vaan toimi huonommin kuin halvimmallakaan halpalentoyhtiöllä. Jonossa alkoi pinna kiristyä yhdellä jos toisella ja telkkaria ei tietty ollut koko lähtöaulassa, joten matsin katsominen jäi haaveeksi. Viimein, noin vajaan tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme vihdoin tiskille ja virkailija alkoi tivaamaan meiltä lippua ulos Panamasta. Kerroimme, että olemme siirtymässä maateitse Costa Ricaan, joka siis siinä vaiheessa ei ollut mikään fakta vaan yksi mahdollisista jatkosuunnitelmista (ja myös keino päästä lennolle). Virkailija vaati kuitenkin saada nähdä bussi- tai muun lippumme, jotta voi päästää meidät lennolle.
Tiskille jonottamisen jälkeenhän siinä meni sitten ihan palkokasvi poikittain nokkaan ja ääntä tuli korotettua. Vaadimme saada tietää missä lukee, että paluulippu on oltava, olimmehan siis kuitenkin EU:n jäsenmaan kansalaisia, jotka eivät mitään viisumia Panamaan tarvitse. Paluulipun vaatiminen on toki joissain Etelä- tai Väli-Amerikan maissa käytäntönä, jota tosin erittäin harvoin toteutetaan. Tämä siis kun saapuu maahan lentämällä, maarajoilla paluulippua ei ikinä tarvitse, eikä sitä kysellä. Ja myös lentoyhtiöillä ja virkailijoilla on omat käytäntönsä ja vaateensa, myös päivästä ja tuulesta riippuen.
To protect and serve
Seuraavaksi virkailija vilkaisi passejamme ja ilmoitti meillä olevan toisen ongelman. Olimme olleet maassa kaksi päivää yli kaksi kuukautta ja siksi meidän tulisi maksaa jotain meille selvittämätönsä, ilmeisesti jonkinlaista lentokenttäveroa vajaa 40 dollaria per pää. Tästähän riemastuttiin sitten vieläkin enemmän. Tässä vaiheessa Irri kieltäytyi enää puhumasta espanjaa ja jatkoi suorasukaisesti ja äänekkäästi vain englanniksi. Virkailija taas vetosi englannin osaamattomuuteensa ja jatkoi vain espanjaksi. Tässä vaiheessa paikalle kutsuttiin jonkinasteinen esimies/asiakaspalvelupäällikkö, joka ei myöskään tietenkään puhunut sanaakaan englantia. Täällä on ajoittain risonut tämä espanjan ylivalta. Toki englannin kohdalla on sama juttu suuressa osassa maailmaa kun kaikkien oletetaan osaavan englantia, mutta on se pirunmoinen ihmetyksen asia, kun KANSAINVÄLISELLÄ, SUURELLA lentokentällä, KANSAINVÄLISEN lentoyhtiön YKSIKÄÄN virkailija tai edustaja ei osaa sanaakaan muuta kieltä kuin äidinkieltään! Ja tokihan me tämän verran espanjaa ymmärretään, että sanoma menee perille, mutta otti vain niin päähän, että piti kiukutella ja yrittää vaatia palvelua englanniksi, joka toki on vahvempi kielemme valitustilanteessa.
Architecture in Casco Viejo, Panama city
Siinä sitten oltiin nokat vastakkain; Irri papatti englantia ja päällikkö espanjaa ja kumpikaan ei "ymmärtänyt" tai halunnut ymmärtää toista. Lopputuloksena kuitenkin oli, että meidät ohjattiin maahantuloviranomaisten puheille, jossa leidi jälleen VAIN ESPANJAKSI selvitti, että olemme olleet maassa yli 60 päivää ja lentoyhtiö vaatii veroa. Näyttelimme siinä sitten passejamme ja ilmoitimme olevamme EU:n jäsenmaa, emmekä oikeasti olleet koskaan kuulleetkaan mistään kahden kuukauden ylityksestä. Ei auttanut. Palasimme siis lähtöselvitystiskille. Tässä vaiheessa virkailija kuitenkin yhtäkkiä ilmoitti, ettei meidän tarvitsekaan maksaa veroa, koska hän oli keskustellut esimiehensä kanssa ja vero olisi ilmeisesti sisällytettynä lentolippujen hintaan (kuten aika usein suurilla kentillä ja lentoyhtiöillä). Ja tietysti, että hän nyt haluaa joustaa tässä asiassa. Yksi ongelma ratkesi siis kun kyseenalaistimme asian. Tulipahan vaan mieleen, että jos olisimme nielleet asian valittamatta, olisimme vain maksaneet ja maksaneet mahdollisesti ihan turhan maksun.
View from our hotel roof terrace
Toinen ongelma, eli poistumislipun puuttumattomuus, oli kuitenkin edelleen merkittävä ongelma. Jossain määrin tällaiseen olemme varautuneet ja kun netti toimii, on mahdollista ostaa netistä bussi- tai lentolippu ja perua se myöhemmin. Niin. Siis jos netti toimii. Mutta ei Bogotan kentällä! Meillä oli noin kaksi tuntia aikaa keksiä jostain lippu ulos maasta, mutta kun bittejä kärrättiin yksi bitti kerrallaan kottikärryillä kentältä ulos ja takaisin sisään, ei toivoakaan, että olisi saanut varattua mitään. Käytiin juoksemassa lentoyhtiöiden tiskeillä kyselemässä peruutuskelpoisia lippuja, mutta jos maksat Kolumbian pesoilla, voit saada peruutuksen jälkeen rahat vain kyseisenä valuuttana, netistä dollareilla ostaminen toki olisi mahdollista. Mutta kun ei netti toimi, niin ei toimi. Aloimme vaipua jo epätoivoon, kunnes erään toisen lentokentällä sijaitsevan firman työntekijä, jolta kysyimme neuvoa, tarjosi mahdollisuutta käyttää hänen omaa liittymäänsä, jossa on nopeampi yhteys. Ja noin kolme minuuttia ennen lähtöselvityksen sulkeutumista, saimme varattua lähtökohtaisesti peruutuskelpoiset lentoliput pois Panamasta Costa Ricaan. Äkkiä tiskille näyttämään varausvahvistusta ja meidät tsekattiin sisään ja eikun juoksujalkaa turvatarkastukseen ja edelleen koneeseen kohti Panamaa.
Indigenous Kuna woman (left) and children (above) on traditional costumes
Somewhere, someone might be missing something...
Tässä kaikessa hötäkässä siis jäi se suunniteltu Kolumbian voittomatsi katsomatta. Ja varppina olisimme jääneet koneesta ilman tuota sydämellistä henkilöä lentoasemalla. Tällainen henkilö on muuten mitä tyypillisin tavallinen kolumbialainen, jonka olemme kohdanneet. Mitään vaatimatta he tarjoavat apuaan ja juuri mikään ei ole ongelma, ihmiset ovat valmiita auttamaan tuntemattomia. Saavuimme siis kamppailun jälkeen Panama cityyn iltasella ja jaettiin yhteinen taksi belgialaisen pariskunnan kanssa, joka siinä ehti myös mainita, että olivat myös lentäneet Copalla ja heiltä oli myös kyselty lippua pois maasta. Virkailija oli kuitenkin heidän tapauksessaan tyytynyt maastapoistumiseen bussilla, eikä ollut vaatinut mitään lippuja nähtäväkseen. Että näin.
Happy birthday, Irina!
Panamassa majoituimme mukavaan hotelliin, nukuimme hyvät yöunet ja juhlistimme Irrin synttäreitä asiaankuuluvin menoin käymällä läpi ne kaupungin perinteiset turistinähtävyydet, kuten Panaman kanava. Tiesittekös muuten, että kanava on 80 kilometriä pitkä, siinä on kolme kanavasulkua ja kanavan käyttäminen maksaa esimerkiksi rahtilaivalta 300 000 dollaria per kerta. Ja vuoteen 1999 saakka kanava oli amerikkalaisten hallinnassa Panaman vuonna 1903 solmiman yhteistyösopimuksen ja Kolumbiasta irtautumisen vuoksi. Olipa aika jännää nähdä iso rahtilaiva menemässä yhden sulun läpi, melkein kuin Pilpan kanavassa, Heinävedellä.
Mariscal lock on Panama channel
The "trains" that secure the ship on the channel weigh 50 tons!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti