El Cóndor Pasa Vol. II. Ibarra, Ecuador

Ibarraan lähdettiin ihan kahdestaan, eikä paikan päälläkään törmätty muihin turreihin. Varsinkin viikolla monet kylät ja kaupungit ovat todella hiljaisia ja sunnuntai-/maanantai-iltaisin on vaikea löytää edes avonaista ravintolaa. Ibarrasta tosin löydettiin normitasoa parempi hotelli ja jopa useampi länsimaista tasoa oleva ravintola. Koska paikalliset ruokalajit ovat suht yksinkertaisia ja perin "köyhistä" raaka-aineista tehtyjä (lue mauttomia) ja useimmat vaihtoehdot jo käyty läpi, niin olemme viime aikoina nojautuneet länsimaista ruokakultturia kohden. Vika vain on siinä, että paikallisessa italialaisessa ravintolassa prochiutto on parhaimmillaankin tasoa Vanajan keittokinkku ja parmesan/pecorino on korvattu kutunjuustolla. Vaikka ei hirveitä snobeja olla makujen suhteen, niin aika paljon maut(tomuus) riippuu raaka-aineista. Normista poiketen siis Ibarrassa oli useampi ravintola, joka käytti oikeita/aitoja raaka-aineita annoksissa. Siinä se PIENI ero! Vaikka suuri osa matkailua on paikalliset elämykset, niin välillä se vaan pitää saada yksinkertaisesti HYVÄÄ ruokaa. Näissäkin ravintoloissa omistajat ovat luultavasti ulkomaalaisia, jotka järjestävät raaka-aineet itse. Mutta täytyy sanoa, että kyseiset ravintolat ovat suosittuja myös paikallisen keskiluokan keskuudessa, koska hintataso ei ole niin paljon kalliimpi.



Urheilullisten aktiviteettien vastapainoksi siis loppuaika vietettiin nautiskellen. Sain puristettua itsestäni tunnin ja kolmen vartin lenkin, joka näissä olosuhteissa on huippusuoritus - ainakin meikäläisen ikäluokassa. Henkselit paukkuu Suomeen saakka! Tosin eipä paljoa ole vaihtoehtoja, kun juoksee kolme varttia suuntaan X, niin pakkohan se on palata reittiä X+1, jos ei aio metsässä yöpyä. No, tämä lenkki toimikin sopivana viimeistelyharjoituksena Imbaburalle kiipeämistä varten.

Näillä leveysasteilla (tuli)vuorten lumiraja tulee vastaan ehkä vajaassa 5000 metrissä, joten kesävermeissä ja lenkkikengillä nuo korkeammat huiput on jätettävä suosiolla väliin. Lisäksi 6 kilometriin mentäessä pitäisi varmaankin suorittaa jonkin tason aklimatisointia esim. yöpymällä mökissä matkalla. En suoraan sanoen tiedä. Ilman makuupussia ja farkut jalassa lumirajassa yöpyminen on jopa suomalaiselle hiukan ekstriimiä. Joten Imbabura 4630m sai riittää tällä erää.

Yhtenä vaihtoehtona vuorelle oli ottaa opas, mutta kyseltyäni muutamasta paikasta olisin ollut ainoa asiakas, joten hinta ei enää olisi ollut kohdallaan. Sain kuitenkin kiipeilyohjeita kuuluisasta Casa Aidasta La Esperanzan kylästä, joten harkinnan jälkeen päätin lähteä seuraavana aamuna matkaan. Itse Señora Aida on pyörittänyt samaa majapaikkaa 39 vuotta ja vieläkin ylpeänä esittelee kuinka hänen majapaikkansa mainitaan opaskirjoissa. Mahtava persoona.

Joten 05.38 herätys. 06.11 bussi Ibarrasta La Esperanzaan. 07.00 aamiainen Casa Aidassa. Järjetön pannukakku ja kaksi isoa kuppia kahvia. Noin 07.45 camioneta kylästä puurajalle. 08.00 matkaan noin 3300 metrin korkeudelta. 11.15 huipulla 4630 metrissä. Koko reitti oli erittäin selkeä, kunhan ensin löysi polun alun :) No, vartin lämmittely tasamaalla kuuluikin suunnitelmiini. Ja aika pian huomasin, etten tosiaankaan ole yksin. Ylempänä rinteessä näkyi toistakymmentä henkilöä erinäisissä ryhmissä, mikä omaa reissua ajatellen olikin hyvä juttu. Nilkan nyrjähtäessä on ainakin joku nauramassa ohi mennessään. Jos rotkoon tipahtaa, niin silloin ei taas opaskaan auta. En tiedä mikä on optimaalinen nousunopeus, jottei tule mitään vuoristotaudin oireita tai jotain muuta. Painelin oman tuntemuksen mukaan, eikä mitään oireita tullut. Ensimmäisen kilometrin nousu oli vaativa, muttei vaikea. Viimeiset 300 metriä vaativat myös kiipeilyä reitin muuttuessa jyrkemmäksi laavakivikoksi. Ja kyllähän tuo korkeus pistää hengästymään. Pakko oli tuo ylin osuus mennä todella rauhallisesti, ettei aivan pyörtymään päässyt. Puolen välin jälkeen ohitin suurimman ryhmän, joka sisälsi myös muutaman 60+ henkilön. Meno oli jo siinä vaiheessa hidasta ja vaikeaa, etten arvellut heidän ikinä pääsevän huipulle asti. Kaikilla muilla kiipeilijöillä oli jonkin sortin arktisen kelin huippuvermeet päällä, kun itse luotin liiterin huippulenkkareihin. Arvioisin, että oltiin kuitenkin selkeästi plussan puolella ja mukava myötätuuli matkassa, joten painelin porukan ohi T-paidassa ja pipo päässä. No olihan toki housutkin jalassa.

Ylhäältä ei paljon raportoitavaa. Näkyvyyttä ei ollut, joten muutama kuva ja eväät naamaan vartissa. Jyrkänteen alasmeno olikin yllättävän helppoa. Luulen, että olin hiukan arvioinut jyrkkyyden yläkanttiin noustessa. Tosin törmäsin juurikin jyrkimmässä kohdassa näihin iäkkäimpiin turreihin, joita opas joutui vetämään köydellä ylöspäin. Hullultahan se näytti, kun ei omin voimin pääse ylös, mutta pisteet yrityksestä. En tosiaankaan uskonut, että pääsisivät noin pitkälle.

Alasmeno muuten oli aika tuskainen. Etureidet olivat ensimmäisen puolen tunnin jälkeen puhki ja camionetan puuttuessa jouduin kävelemään koko matkan kylään asti. Alastuloon meni siten melkein kolme tuntia, eli paluu 14.15. Kokonaisaika 6 tuntia ja vartti. Pohjat on lyöty, saa pistää paremmaksi! Myönnetään, etureisiä kiristi vielä viiden päivän päästä.

Saatiin vuokrattua yhdeksi päiväksi ylihintaiset fillarit ja paineltiin noin 5 tunnin pyöräretki. Vikana täällä vain on, että lähdit mihin päin tahansa, edessä on 300 metriä nousua tai laskua. Mäet ovat usein vielä niin jyrkkiä, että ne täytyy työntää ylös. Ja alaspäin ovat niin huonossa kunnossa, ettei sittenkään muutu nautinnoksi. Mutta maisemat ovat kyllä huikeat, joten kaipa sitä voi sanoa, että on sen arvoista.



Sitten varsinaiseen lento-osuuteen, eli varasin itselleni varjoliitolennon. Mietin pitkään jopa kurssin suorittamista hintaan $475, jolla olisi saanut paikallisen lentoluvan. En tiedä kuinka pitkälle tuolla luvalla Suomessa lennellään. Luultavasti kerhosta ulos. Se olisi vaatinut 5 päivää ja siihen olisi lopuksi kuulunut 5 itsenäistä lentoa. Yritin vielä googlata noita hintoja netistä, mutta juuri silloin kone alkoi taas temppuilla. Pienen säätämisen johdosta aikataulu ei lopulta antanut myöden, joten tyydyin vain yhteen tandemlentoon.

Samana päivänä firma järjesti myös vuosittaisen kertauskurssin kokokeneimmille. Tässä oli tarkoitus harjoitella erilaisia ongelmatilanteita lennon aikana. Paikka sijaitsi järven rannalla, joten hätätilanteissa laskeutuminen järveen oli mahdollista. Päivähän oli kaunis kuin mikä. Firmalla oli pieniä ongelmia moottoriveneen kanssa, joten lennolle lähtö hiukan myöhästyi. Lopulta noin vajaan 10 hengen porukalla ajettiin kuulemma 600 metrin korkeudelle. Kurssin vetäjä oli käynyt pienen yhteenvedon harjoituksista jo aiemmin. Se oli omasta mielestäni kyllä aika suppea, mutta vähänhän minä lajista tiedän ja oletin, että kaikki ovat suht ammattilaisia. Meitä oli kaksi asiakasta ja sain kunnian lähteä koko porukan ensimmäisenä. Ohjaajana oli firman vetäjä ja kokenein liitäjä.



Itse lentoa en jännittänyt yhtään, sen verran lapsenuskoa on kaiken maailman ihmisten keksintöihin. Vaikka juurikin insinöörin jotain keksiessä kannattaisi hälytyskellojen soida. Ja eikun matkaan! Lähtö sujui mallikkaasti ja aloimme pian kerätä korkeutta. Saavuttaessamme lakikorkeuden alkoi kuitenkin ilmaantumaan puuskittaisia virtauksia ja helppo myöntää, että puntti alkoi siinä vaiheessa tutista.



Varjo hiukan paukutteli, kun nostetta katosi osasta varjoa. Tämä on varmaan aivan tavallista, mutta tottumattomalle heilurimainen kyyti kouraisi kyllä mahasta. Ohjaaja sanoi, että kolmasosa varjosta olisi "romahtanut", mutta eiköhän pistänyt vähän omiaan. Siirryttiin vielä järven päälle, jolloin korkeus todella hahmottui ja pakko sanoa, että onhan tuo aivan järjetöntä hommaa. Huh heijaa! Tuuliolot eivät oikein asettuneet lopussakaan, mutta laskeutuminen sujui kuin elokuvissa. Nice job!



Ohjaajan kiirehtiessä moottoriveneeseen antamaan ohjeita radiopuhelimella muille lentäjille jäin katselemaan muiden liitäjien harjoituksia. Ehdin nähdä muutaman tahallisen spiraalin, kunnes kolmas liitäjä oli laskeutumassa järven rannalle. Syystä tai toisesta lähestyminen tapahtui kuitenkin liian matalalta ja näki, että joitain ongelmia oli. Lopulta hän tömähti liian suurella vaakanopeudella vastarinteeseen ja vieläpä pienoiseen töyrääseen takapuoli edellä. Peli olikin sitten siltä osin selvä. Kaveri huusi järjetöntä huutoa satuttaen selkänsä. Kahden muun kaverin kanssa hälytettiin heti ambulanssi ja leikattiin kaveri irti pelastusliiveistä, varjosta ja osasta vaatteita. Yritettiin pitää kaveri aloillaan ja tukea niskaa. Ambulanssimiesten kanssa aseteltiin vielä "laudalle". Koko ajan kaveri huusi selkäänsä ja naama oli tuskanhiessä. En tiedä onko tuollaisissa tapauksissa mitään tehtävissä ensiapuna, mutta hiukan hitaalta ja saamattomalta tuntui ambulanssimiestenkin toiminta.

Yksi liitäjä oli vielä ehtinyt lähteä meidän jälkeen ja hän joutui laskeutumaan kauemmas. Hänen mukaansa olosuhteet olivat erittäin haastavat, joten näillä oli varmaan vaikutusta myös onnettomuuteen. Loput eivät päässeet lentoon ollenkaan. Muut lentäjät (ohjaajaa lukuunottamatta) suhtautuivat tilanteeseen yllättävän rauhallisesti tällaisten tapausten kuuluessa lajiin. Näinhän se tietenkin onkin, mutta olen melko varma, ettei kyseinen kaveri enää harrasta tätä lajia. Pakostikin selässä tapahtui jotain todella ikävää. Onneksi sentään pystyi liikuttamaan jalkojaan onnettomuuden jälkeen.

Ehkei tuo ihan paras intro mainosmielessä ollut, joten katsellaan tuota liitovarjoilua joskus myöhemmin uudestaan :/

Niin ja terveisiä myös minulta, Irriltä; minäkin olen vielä matkassa mukana, vaikka vaikuttaakin ehkä siltä, että vain Asko seikkailee päivät pitkät. Kiipeämisen sijaan käytin päiväni järkevästi ja lähdin viettämään päivää takaisin Otavalon markkinoille täydentääkseni jo ehtyneitä koruvarastojani. Sen lisäksi olen myös korkeuskammoinen, joten kaikenlainen kiipeily ja liitely yläilmoissa ei sovi minulle. Sen sijaan keskityin kuvaamaan ja olemaan hengessä mukana. Täytyy myös myöntää, että Askon lähtiessä rinteestä liitoon, aloin olla vakuuttunut, että kyseessä on upea kokemus ja aloin jopa harkitsemaan itsekin kokeilua. Onneksi tulin järkiini saapuessani kahta tuntia myöhemmin laskeutumispaikalle ja kuullessani toisen liitelijän onnettomuudesta.